"Oon niin surullinen sun puolesta,
ettei siitä tullutkaan mitään."
Ensin mua ärsytti, älkää olko, kun en mäkään oo.
Sitten mieleen juolahti ajatus,
että oonko jotenkin viallinen,
kun en ole surullinen tai pahoillani.
Mut miksi mä olisin?
Ei aina kaikki mene kuten on kirjoitettu,
ei kaikki toimi niin kuin on suunnitellut.
En mä osaa olla surullinen sellaisesta asiasta,
en mä osaa jäädä sen takia kotiin nyyhkyttämään
jäätelön, nenäliinojen ja surullisen musiikin kera.
"Kaikkien pitäis ottaa susta mallia,
oot niin itsenäinen ja vahva",
surprise surprise, kyllä mäkin saatan joskus
sunnuntai-iltaisin itkeä yksinäisyyttäni,
miettiä, että miten kaikilla muilla on joku,
mutta mulla ei ketään. En ole kenenkään ykkönen.
Mutta en mä myöskään aijo ottaa siihen
ketä tahansa ensimmäistä vastaantulijaa.
Elää elämääni niin, etten ole tyytyväinen.
Tyytyä johonkin, mikä ei tee mua onnelliseksi.
Rakentaa pilvilinnoja, että ehkä se muuttuu,
ehkä siitä tulee joskus hyvä kumppani,
ehkä meillä on vaaleanpunainen tulevaisuus.
Kukaan ei pystynyt rakastaa mua ehjäksi,
ihan itse mä nousin sieltä pohjalta,
itse mä tein sen työn,
että tajusin oman arvoni ja opin olemaan optimistinen.
Opin rakastamaan itseäni.
Pärjäämään itseni kanssa.
En aijo ottaa sitä riskiä, että mut revitään
takaisin sinne pohjalle tai luulla,
että saisin revittyä toisen sieltä pohjalta.
Mun on hyvä olla.
Välillä (aina) nukun päin persettä,
välillä ahistaa ja vituttaa,
eikä mikään tunnu miltään.
Mutta mä en hajoa, mee rikki tai kuole,
vaikka mulla olisi huonoja päiviä enemmän kuin hyviä.
On vain huonoja päiviä, ei huono elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti