Laivan käytävillä juteltiin siitä,
että mihin tylypahkan tupaan kuulutaan.
Meitä oli kolme puuskuhia ja yksi rohkelikko.
Rohkelikon kanssa juteltiin pari tuntia
tuulisella kannella, juotiin olutta
ja käveltiin käsi kädessä ympäri laivaa,
lopuksi päädyin sen kainaloon nukkumaan.
Aamulla se etsi vessaa, erehtyi ovesta
ja tuli joitain tunteja myöhemmin
hakemaan kenkänsä ja maastolippiksensä.
Terminaalin pihalla törmättiin,
keskustelun päätteeksi se huikkasi "nähdään",
mä hymyilin kauniisti, toivotin hyvää kotimatkaa
ja tiesin, ettei me tulla näkemään enää.
Lauantaina pilkun jälkeen törmättiin
puuskupuhiin ystävineen ja
päädyimme heidän luo jatkoille.
Yhden kanssa jumituttiin parvekkeelle
keskustelemaan syvällisiä
ja kun vihdoin mentiin sisälle,
kaikki muut nukkuivat jo.
Ulkona se kuiskutteli mulle ruotsiksi jotain
ja kun oli kylmä, se veti ihan lähelle
ja pyysi, etten päästäisi irti.
Taksissa se tarttu mun kädestä ja
kerto mun olevan vaimomateriaalia.
Mä hymyilin sille ja kerroin,
ettei siitä sais aviomiestä tekemälläkään.
Päädyin siis uudestaan kainaloon nukkumaan,
tällä kertaa vain eri sänkyyn.
Eri miehen kainaloon.
Sunnuntaiaamuna piilouduin aurinkolasien taa,
mutta silti tuntui, että kaikki tuijotti.
Että ne tiesi, mitä oon touhunnut.
Tuntui, että otsassa lukee walk of shame.
Kävelin katuja pitkin ja toivoin,
että ne vetäisi mut alleen.
Luovuin aurinkolaseista vasta ystäväni asunnossa
ja myöhemmin kun lähdettiin elokuviin
niitä samoja katuja pitkin,
tuntui, että edelleen pitää hävetä.
Ja kun mä sunnuntaiyön nukuin
ei-kenenkään kainalossa,
se tuntui paremmalta kun kumpikaan aiemmista.
Viikonloppuna ihailin ystäväni kaupunkia,
sen fiilistä ja sen ihmisiä.
Me naurettiin paljon, muisteltiin vanhoja ja
tehtiin paljon uusia muistoja.
Mun hiuksia haisteltiin laivan käytävillä,
mulle kerrottiin paljon kivoja asioita
ja mä uskalsin kertoa mun elämästä ihmisille.
Juotiin suuvettä ja lantaviiniä,
tanssittiin, ihailtiin maisemia,
juteltiin, tehtiin tuttavuutta uusien ihmisten kanssa.
Nähtiin molempina iltoina auringonlasku
ja -nousu samoilla silmillä.
Nukuttiin ihan liian vähän ja sunnuntaina
sain tsemppipuhetta morkkikseeni.
Lähtiessäni kysymys "kai sä vielä oot tulossa
sillon viikon päästä?"
Ja mä nauroin, että ihan hirveän syntinen
paikka, en vitussa tuu,
vaikka todellisuudessa aijon
ehdottomasti pakata laukkuni
ja lähteä uudestaan.
Mutta miksi mulla on edelleen morkkis,
vaikkei sängyissä tehtykään muuta kuin nukuttu?
Näin viikon jälkeen morkkis on väistynyt,
hälvennyt ja mä tajuan,
että yritän ehkä ottaa kiinni niitä menetettyjä
nuoruusvuosia, joina kamppailin
elämästä sen sijaan, että olisin nauttinut
normaalista nuoren ihmisen elämästä.
Luultavasti tarvitsen tätä,
jotta voin asettua aloilleni sitten,
kun oikea ihminen löytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti