Välillä kotona neljän seinän sisällä on liikaa
toimettomuutta, liikaa tyhjyyttä.
Sitä tavallaan tottuu siihen,
ettei tarvii olla mitään,
ei tarvii olla ketään varten.
Tai ei edes totu, vaan alkaa uskomaan niin.
Että täällä olen yksin omassa kuplassa,
eikä kukaan kaipaa tai näe tänne.
Yrittää tehdä edes jotain,
että tuntisi olonsa merkitykselliseksi,
mutta yleensä sekään ei auta.
Yritän kivenkovaa väittää itselleni,
että nyt oon jo luovuttanut päätöksen suhteen,
ettei se enää edes jaksa kiinnostaa.
Samaan aikaan mun sisällä on kasoittain raivoa,
joka patoutuu päivä päivältä enemmän.
Oon niin vitun vihanen,
enkä mä oikeastaan edes tiedä,
että mihin mä suuntaisin sen.
Siihen, että kestää ja kestää,
siihen, että koko prosessi on venynyt.
Siihen, että mun oli ehdottomasti
mentävä sinne avaamaan haavani,
vaikka yksikään tuomari ei voi enää edes
muistaa, että miten minä siellä puhuin.
Siihen, että tekijä on vapaalla jalalla,
luultavasti valtio sysää sille rahaa elämiseen.
Samaan aikaan mä kamppailen,
jään jalkoihin, vaikka haluaisin vaan elää.
Jättää sen kaiken taakse,
keskittyä tähän hetkeen.
Ehkä vähän nauttia lomasta.
Mutta ilmeisesti se on liikaa pyydetty.
Ja mun keinot loppuu,
päivä päivältä tää viha syö enemmän.
Enkä halua olla vihainen, ei se ole mua.
Mutta mä olen,
enkä mä tiedä,
että miten helvetissä tästä pääsee eroon.
En mä tahdo haluta heitellä tavaroita
tai huutaa, raivota ja riehua.
En halua enää kertaakaan painaa käsiä nyrkkeihin
ja nähdä kynsien jättämiä jälkiä kämmenissä.
En halua vetää happea sen jälkeen,
kun itken lohduttomasti
tai alkaa itkemään uudestaan,
juuri kun luulen rauhoittuneeni.
En halua enää pelätä,
että millon tulee se viimeinen niitti,
että milloin mun jaksaminen loppuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti