Näis valokuvis ajatuksis elät täällä aina, oot yksi noista tähdistä, jotka taivaal loistaa

Kaikissa päivissä, jollei jopa hetkissä, 

on merkkejä kuolemasta.

Se on läsnä nyt niin vahvasti, 

etten aina tiedä, että miten päin olla.

Välillä se unohtuu, pystyy keskittymään muuhun, 

pystyy nauttimaan ystävän kanssa elokuvasta 

tai puhumaan muista asioista.

Mutta se on ja se tulee olemaan,

enkä ymmärrä, että mitä tämä elämä ajattelee. 

Hei, toi ei ookaan vielä kokenu tarpeeksi, 

heitetääs sille pari vastoinkäymistä lisää tästä. 

Välillä tuntuu, että romahdan kaiken alle, 

etten jaksaisi enää taistella. 

Kirjoitan viestejä ystävälle, viestejä, 

joiden sisältönä on se, 

etten jaksa enää elää tässä maailmassa.

Ainakin joku näkee, että myös minä

kuulun tulevaisuuteen.

Ja se valaa uskoa, vähän toivoa, 

että nyt vaan täytyy puskea eteenpäin.

Enkä mä oikeasti halua pois, 

vaikka välillä tämä surutyö onkin maailman vaikeinta.

On kuin jokin kaava, tajuamisesta valtava kipu, 

kivun jälkeen epätoivo ja suunnaton suru.

Seuraavana epätodellinen ja turta olo, 

ikään kuin katselisi omaa elämäänsä niin kuin 

se olisi traaginen murhenäytelmä.

Sumua, sumua ja sumua, 

sitä tämä koko alkuvuosi on ollut.

Vaikeuksien kautta voittoon.

Arkku suljetaan ja sut haudataan, petinkö lupauksen, kun en pystyny auttamaa

On vaikea ymmärtää, on vaikea hengittää,

on kysymyksiä, on hämmennystä.

Ja kun se viimein iskee, se todella iskee, 

tuntuu, kuin joku kaapisi sydäntä rinnasta.

On vaikea hengittää, on vaikea olla,

sattuu niin saatanasti.

Se piirtyy todellisuuteen todellisena, 

se piirtyy lauseina, se piirtyy ajatuksena, 

ettet koskaan enää palaa.

Olet kuollut, poissa, ikiunessa, jossain, 

josta et koskaan palaa. 

Et koskaan tule takaisin, 

en koskaan enää kuule sun ääntä, naurua, 

näe sun kasvoja, kuule sun vitsejä.

Viime syntymäpäivänä mulla oli yksi toive, 

se yksi toive liittyi meidän porukkaan ja se oli se, 

etten koskaan menettäisi ketään teistä. 

Nyt sä olet lopullisesti poissa,

yksi on vaihtanut piirejä, eikä ole enää porukkaa. 

Ei ole enää mökkireissuja, ei ole peli-iltoja,

ei leffailtoja eikä omenapiirakkaa.

Ei ole enää iltoja, joiden aikana nauran enemmän

kuin koko kuukauden aikana muiden kanssa.

Ei enää yksikään lauantai-ilta ala meidän

perinteisellä keskustelulla.

Yritän hengittää, yritän muistaa, 

että eteenpäin on vain jatkettava huolimatta siitä, 

että kuinka vaikeaa tämä kaikki on.

Mutta on vaikea ymmärtää, että miten kaikki katosi, 

miksei kukaan kysy, 

että hei, miten sä voit tämän kaiken keskellä.

Ajattelin, että kun kohtaan tämänlaisen asian, 

kysyisi ystävät edes velvollisuudentunteesta, 

että miten pärjäilen.

Minkälainen ystävä ei kysy?

Onko sellainen oikea ystävä, joka ei kysy? 

So let the light guide your way hold every memory

Tää vuosi on ollut täynnä kuolemaa,

se on ollut läsnä tavalla tai toisella koko ajan.

On sydäntäsärkevää tietää, että joku,

joka merkitsee paljon, 

voi niin huonosti, että tahtoisi kuolla.

Sitten tapahtuu ihan oikeasti kuolema,

ja mun mieli on kai vähän turta.

Aina kun luulen, ettei musta löydy enempää

kyyneleitä, ne kohoaa kuitenkin taas silmiin.

Istun lentokentän tupakkakopissa, 

kyyneleet silmissä yritän muistaa, 

että elämän täytyy jatkua.

Että ei ole väärin lähteä käymään muualla, 

että minunkin kuuluu saada olla onnellinen.

Ja kun mä kerron ihmisille kuolemasta, 

kun ihmiset näkee mun itkevän, 

ne tietää mun tuskan,

mä haluaisin, että joku kysyisi,

että miten jakselen, miten pärjään kaiken tämän kanssa.

Mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt,

sitähän multa ei kysellä. 

Ajatellaan kai, että kyllähän mä pärjään, 

että on ihan ok valittaa omista asioistaan silloinkin, 

kun olen keskellä surutyötä.

Ja silti istun lentokentällä potemassa huonoa omatuntoa, 

kun lähden muualle, 

jätän toiset selviytymään.

Vaikkei mun todellakaan pitäisi.

Mun täytyy saada olla onnellinen, 

että pian pääsen rakkaani luokse, 

että pian voin tuntea olevani taas rakastettu.

Täytyyhän mun? 

It's been a long day with you, my friend

Kun sinä yönä istuin ystäväni sohvalla

ja ovikello soi, tiesin, että uutiset ovat kamalia.

Lamaannuin, koko maailma oli täynnä sumua,

kuulin sanoja sieltä täältä, mutten kuitenkaan.

Sinä yönä juteltiin viisi tuntia,

nukuttiin puoli tuntia ja lähdettiin aamulla

yrittämään elää normaalia elämää. 

Ensimmäisellä tauolla en mennytkään

ostamaan kahvia, kuten yleensä, 

vaan seisoin tupakka kädessä

ja lausuin ne sanat, joita en voi kai vieläkään

uskoa: "L on kuollu, tiistai-iltana."

Yli 40 tuntia puolen tunnin unilla, 

se tuntui ikuisuudelta, siltä, ettei se koskaan pääty.

Järkytystä, itkua, huutoa, surua, epätoivoa, 

syyllisyydentuntoa, puhetta,

muistelua, vihaa, toivoa, hillitöntä naurua.

Mieli yrittää edelleen jäsentää kaiken, 

muttei mikään tunnu siltikään selvältä. 

Yhä ajattelen, että se vielä laahustaa jostain

esille ja virnuilee, että läppä oli,

vitun nörtit ku uskoitte.

Mutta ei se tule, se ei laahusta enää mihinkään.

Ja mun pitäisi hyväksyä se,

hyväksyä, että se on ihan oikeasti poissa, 

ettei se ihan oikeasti tule enää takaisin.

Pää tuntuu raskaalta, välillä on vaikea hengittää,

ajatukset tuntuu pyörivän samaa oravanpyörää.

Mutta elämä jatkuu, sen täytyy jatkua, 

sitä L haluaisi myös. 

Se haluaisi meidän nostavan maljan jos toisenkin, 

se haluaisi nähdä meidän nauravan, 

se haluaisi kuulla meidän vitsailevan.

Hyvää ja kaunista matkaa, 

kyllä me vielä tavataan.

Ei vielä moneen vuosikymmeneen, 

mutta sua saikin aina odottaa;

nyt on sun vuoro odottaa meitä. <3

Siellä missä saatana on heitä vaikka samaan tuleen

Siitä ei ole edes kuukautta, kun palasin kotiin,
mutta mikään aika ei ole ennen tuntunut
näin pitkältä, näin loputtomalta.
Olen kerennyt kadottaa itseni,
oon hautautunut kaiken tämän alle.
Yhä useammin tuntuu,
että tukehdun, että joku kuristaa,
painaa rintaa, estää mua hengittämästä.
En löydä enää omia ajatuksiani,
en tiedä, että mitkä ovat omasta mielestä
ja mitkä tulee jostain muualta.

En tunnista itseäni kuluneiden viikkojen
ajalta, en tiedä kuka helvetti on se,
joka saa hermoromahduksen,
päätyy käsi paketissa miettimään,
että miten pystyi repimään kaikki kuvat.
En tiedä kuka on se, joka kirjoittaa
viestejä viestien perään, vaikkei saa vastauksia.
Kuka tiuskii läheisilleen, kuka jää
mieluummin sängyn pohjalle murehtimaan
ja kieriskelemään itsesääliin.

Pelkään, kiukuttelen, panikoin,
teen valintoja, joiden tiedän johtavan riitoihin.
Viikkojen ajan tunsin olevan pieni,
mitätön, riittämätön, hyödytön.
Jossain vaiheessa kai aloin uskomaan siihen,
koska en mä muuten näin käyttäytyisi.
Miksen mä löytänytkään itseäni? 

Milloin mä muistan taas,
että oon arvokas ja rakastettava?
Mikä saa mut muistamaan sen?

Se ois taas yks uus aamukuus

Lokakuun jälkeen on ollut hektistä,

on ollut jatkuvaa nousujohteista stressiä. 

Oon pyöritellyt päässäni kaikkia niitä tehtäviä,

heräillyt keskellä yötä muistelemaan, 

että ainiin, sitä ja tätäkin pitäisi tehdä.

Oon laskenut kymmeneen lukuisia kertoja, 

etten räjähtäisi keskellä luokkahuonetta

ja tullut sitten kotiin toteamaan, 

että ihan pian palan loppuun. 

Kaksi viikkoa raahauduin kouluun korkeasta

kuumeesta huolimatta ja oon yrittänyt

ylläpitää a) sosiaalista elämää b) kodin siisteyttä 

ja c) omaa hyvinvointia siinä sivussa.

Usko on meinannut loppua satoja kertoja,

jaksamisesta puhumattakaan.

Oon itkenyt, kiukutellut ja unohdellut asioita. 

Oon tuijottanut astianpesukonetta ja miettinyt, 

että miksei se tyhjene ja mennyt peiton alle

itkemään saamattomuuttani.

Mutta jostain oon saanut revittyä hippuja,

joiden voimalla olen jaksanut seuraavankin päivän.

Toki mulle ollaan niitä hippuja myös ojenneltu, 

ei mun ole yksin tarvinnut selviytyä.

Välillä ne hiput ovat olleet kauniita sanoja,

kannustusta ja muistutusta siitä, 

että mä olen vahva ja toisinaan enemmänkin

perseeseen potkimista. 

Tai sitten ihan vaan sitä, että olen saanut

kiukutella ja ärsyyntyä ilman, 

että se on otettu henkilökohtaisesti.

Ja kun mä painan "lähetä arvioitavaksi"

luoja ties kuinka monennen kerran lokakuun

jälkeen ja tiedän, että se oli viimeinen painallus

tälle vuodelle, mun on helpompi hengittää.

Tuntuu, kuin tuhansien kilojen paino olisi

laskettu harteilta ja voin vihdoin rentoutua.

Hetken aikaa jaksan hehkuttaa, 

Oon niin ylpeä ja onnellinen, että tekisi

mieli tanssahdella riemusta, 

mutta mun keho taitaa ymmärtää, 

että nyt saa vihdoin levähtää. 

Joten tanssahtelut jääköön nyt päänsisäiseksi.

Muutaman päivän päästä olen niin lomalla.

8 päivää.

Jonkun joka pitää siit kyl huolen vihdoinkin

Vaikka mä menisin minne, mun sydän on

aina jossain muualla.

Vaikka mä käyn keskusteluja nauraen

ja nautin olostani, mun mieli vaeltelee muualle.

Ja sillon kun mulla on stressiä tai paha olo,

mä en tarttis mitään muuta,

kun sut halaamaan, silittämään hiuksia tai

kertomaan, että kaikki järjestyy kyllä.

Kun mä palaan taas raskaan koulupäivän

jälkeen kotiin ja mun tekisi mieli romahtaa

lattialle itkemään, mun tekisi mieli kirjoittaa sulle. 

Vuosikymmenen loppu on lähellä.

Kuusi vuotta mun vuosikymmenestä meni

sumussa, kamppaillen, elämättä. 

Jossain vaiheessa mua ärsytti ajatus siitä, 

että kaikki "parhaat" vuodet meni hukkaan -

paljon jäi kokematta ja tekemättä.

Toisaalta viime ja tämä vuosi ovat antaneet

hurjasti, mä olen mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin.

Ja jossen mä olisi ollut niin pohjalla, jossen ois

ollut siinä pisteessä, kun luulin, ettei ole muuta

ratkaisua kuin luovuttaa, 

niin musta ei olisi kasvanut tätä ihmistä.

Osaan arvostaa ihan eri tavalla elämää ja

sellaisia asioita, joita moni pitää itsestäänselvyyksinä. 

Kun mä oon noussut sieltä suosta, jossa

päivät kuluu itsetuhoisia ajatuksia hautoen, 

jossa ihan arkiset asiat, kuten suihkussa

käyminen tai syöminen tuntui haasteita -

en voi pitää enää mitään itsestäänselvyytenä.

Mun on arvostettava elämää, jokaista

sen tarjoamaa mahdollisuutta ja sitä,

että voin itse asenteellani vaikuttaa.

Kahden vuoden aikana olen aloittanut opiskelut, 

lopettanut mielialalääkkeet, hankkiutunut

eroon myrkyllisistä ihmissuhteista. 

Oon oppinut rakastamaan ja arvostamaan itseäni, 

oon selviytynyt loputtomasta rikosprosessista

ja sen tuomista pettymyksistä. 

Oon oppinut ajattelemaan omalla päälläni ja

tekemään päätöksiä sen mukaan, että mikä

on itselle parasta - oon ymmärtänyt,

etten aina voi asettaa muita etusijalle. 

Oon tehnyt virheitä ja ottanut niistä vastuun, 

enkä käyttänyt enää mt-ongelmia tekosyynä.

Oon hölmöillyt, ollut hukassa ja sekaisin, 

mutta aina kuitenkin löytänyt itseäni

vähän enemmän - pala kerrallaan.

Oon riidellyt, huutanut ja haukkunut, ollut typerä

ja pyytänyt anteeksi. 

Mun vuosikymmen tiivistettynä:

paljon paskaa, mutta myös onnea ja rakkautta. 

Lopputulemana minä, vahva ja täydellisen

epätäydellinen minä.