I hope that there is someone

Välillä haluaisin vain huutaa
koko maailmalle,
kuinka onnellinen mä olen.
Just nyt,
kaikki on niin hiton ihanaa,
vaikka ehkä mulla on ne kuuluisat
vaaleanpunaiset linssit.

Ja vähän mä uskallan toivoa,
että joku päivä mä voin sanoa
ne kolme pientä sanaa,
että joku päivä ennen kaikkea
voin tuntea tuntevani niin.
Olit se sitten sinä tai joku muu.

Ehkä tämä on hölmöä,
ehkä mä olen hölmö,
ehkä kaikki on hölmöä.

Sinä. Hän. Se.
Saa mut tuntemaan,
tuntemaan itseni paremmaksi.
Opetat mulle joka päivä vähän lisää,
vähän lisää jotain uutta tai vanhaa.
Mikä on ihanempaa, kuin se,
kun joku sanoo viimeiset sanat illalla
ja ensimmäiset heti aamulla?

Say you won't let go

Tää on niin erilainen,
ehkä mä olen sinisilmäinen hölmö,
kun uskon siihen mitä se sanoo.
Kun se laittaa viestiä,
en voi olla hymyilemättä.
Voisin kuunnella sen ääntä
ikuisuuden ja vielä toisenkin.
Silloin kun en voi sitä kuulla,
luultavasti kuuntelen James Arthuria,
koska se kuulostaa yllättävän
paljon samalta.
Ehkä mä rakennan pilvilinnoja,
ehkä ne vielä romahtaa.
Mutta mistä sitä tietää?
Pitääkö sitä edes tietää?
Miksei vaan voi olla ja elää -
kerrankin.

Mua hihityttää kuin mitäkin teiniä,
kun se laulaa mulle,
kun se kertoo haaveistaan,
kun se vain pysähtyy hymyilemään.
(Luojan kiitos nykyajan tekniikalle.)

Taantuminen teinin tasolle on
yllättävän helppoa tässäkin iässä.

Kuin päästää sinusta

Koska on yö ja on humala,
tekee kauheasti mieli kirjoittaa.
En tiedä mistä tai miten
vaikka todellisuudessa tiedän tasan tarkkaan että mistä ja miten.
Koska on pelko ja on lisää pelkoa,
se kai estää kirjoittamasta.

Mähän tiedän jo valmiiksi,
mutta silti mä en voi tunteitani valita.
En nyt enkä koskaan ikinä tulevaisuudessa.
Ehkä voisin yrittää niitä hillitä,
mutta mitä se auttaa, kun joku
jotenkin salakavalasti
tulee mieleen  k o k o  ajan.

Take my pain away

Asioiden käsittely helpottaa, eikö?
Entä jos on sellainen asia,
sellainen, josta ei oikein tiedä,
että kenelle siitä voisi puhua.
Koska pelkää tuomitsemista,
pelkää reaktioita ylipäätään.
Ja kun oikeastaan tasan tarkkaan
tietää, että minkälaisen vastaanoton
asiaan tulisi, eikä se ole mieluinen.

Haluaisi vain, että olisi joku,
joku joka iloitsisi,
antaisi mun olla vähän hölmö.
Elää päivä kerrallaan, niinhän.
Sitähän olen opetellut ja oppinutkin
niin pirun hyvin,
etten tahtoisi sen muuttuvan.

Mutta niin, enpä tiedä.

Isku vasten kasvoja

Nää on niitä hetkiä,
kun mietin, että miksi, miksi elän.
Kun ihmiset, ne läheiset, joihin luotat,
ne pettää, satuttaa.
Mieliala on ripaus raivoa, ripaus vihaa,
suurimpana kuitenkin epätoivo.
Vähän itkettää ja sitten
raivostuttaa, mutta ehkä suurimpana
toivo siitä, että pääsisi pois.

Mutta sitten toisaalta,
tää on niin pientä siihen verrattuna,
mitä oon jo joutunut kokemaan.
Joten niin,
en mä mitään tee.
Ja todellisuudessa, miksi minä
tekisin jotain itselleni,
kun en tälläkään kertaa ole
tehnyt mitään väärää.

Oh no let's go

Jotenkin on tyyni olo,
sellainen rauhallinen.
Mikään ei pelota, ei huoleta.
Ei ahdista ei masenna.
En tajua miten olen tässä onnistunut,
tässä että elän hetkessä,
en murehdi tulevaa tai mennyttä.

On jotenkin niin letkeää.
On kesä ja on ystäviä,
on musiikki ja on perhe.
Hirveän ihanaa.
Oikeasti.

En kaipaa elämää, että jatkuvasti
on onnensa kukkuloilla, ei sitä
osaisi pitkään arvostaa.
Tämä on hyvä.
Tämä kelpaa oikein hyvin.

Wish you were here

Yhtäkkiä kuulen tutut soinnut,
joku alkaa laulamaan niitä sanoja.
Sydän jättää varmasti lyöntejä välistä ja yhtäkkiä on muka kamalan vaikea edes hengittää.
Enpä tiedä.
Istun siinä niin hiton jäätyneenä,
mielessä välähtelee yhteisiä hetkiä.

Mutta ei se ollut todellista,
ei aitoa, ei mitään, mutta silti -
Silti niin hitosti.

Onko se käsittelemättä,
onko siinä mitään käsiteltävää.
Nyt vihaan elämää,
vihaan kaikkea.