Mä liikuin kaiken aikaa kohti uutta alkua

Mulla on toisinaan tunne, kuin eläisin väärää elämää.

Ikään kuin mut olisi heitetty keskelle kaaosta, 

keskelle oikean elämän pakohuonepeliä.

Etsin epätoivoisena vastauksia, vihjeitä tai

ihan mitä tahansa, joka auttaisi ulos tästä. 

Tästä kaaoksesta, näistä tapahtumista, 

tästä kaikesta, mitä on ollut meneillään.

Toisinaan tuntuu, että mut on laitettu automaatiolle, 

että maailma pyörii ympärillä normaalisti, 

mutta mä teen kaiken automaattisesti.

Päivät pyörii normaalisti, aika vaihtuu, mutta

mun mieli laahaa jossain kaukana.

Se ei pysy perässä kaikissa näissä

tapahtumissa, joita tänä vuonna on tapahtunut.

En tiedä, että mistä kaikki sai alkunsa -

onko tämä jotain jatkumoa, joka päättyy, 

vai onko tämä vain elämää, jonka narut oon

hukannut ja jotka mun pitää saada taas käsiini. 

Isoja asioita on joka tapauksessa tapahtunut,

suuria vastoinkäymisiä ja suuria muutoksia.

Tää vuosi on ollut täynnä odotusta, 

millon oon odottanut mitäkin.

Odottanut, että aikaa kuluu L'n kuolemasta,

että voisin alkaa käsittelemään muita asioita.

Odottanut, että H'n kanssa asiat järjestyisi,

odottanut, että sen tilanteesta kuuluisi jotain uutta. 

Odottanut, että asunto olisi taas asumiskelpoinen, 

odottanut, että korontilanne helpottaisi.

Ja kun L'n kuolema antoi tilaa muulle,

meni opiskelun suhteen matto jalkojen alta

ja kun siihen alkoi tottua, H lähti lukkojen taakse.

Jossain vaiheessa tuntui, että kaikki elämän

osa-alueet oli vituillaan: ei asuntoa, ei työtä/opiskelua,

parisuhde oli tuhoon tuomittu, ystävien ja perheen kanssa

oli suuria ongelmia, oma terveys huolestutti.

Hiljalleen kuitenkin, pala palalta asiat lähti rakentumaan.

Toisinaan on ollut hetkiä, kun se rakennelma 

on romahtanut tyystin ja olen taas joutunut

aloittamaan sen prosessin täysin alusta.

Toisinaan se on sujunut pitkän matkaa ongelmitta, 

joskus irtoaa pala sieltä täältä.

Muuttaisinko jotain, jos voisin, sitä on mahdoton

sanoa vielä tässä vaiheessa,

en ehkä ole löytänyt kaiken tarkoitusta vielä. 

Mutta mä tiedän, että joku päivä löydän ja silloin

voin sanoa, etten muuttaisi mitään. 

Että tämän vuoden tapahtumat ovat rakentaneet

musta taas kerran helvetisti vahvemman ihmisen.

Sillä välin mun täytyy lopettaa odottaminen, 

mun täytyy alkaa elämään tätä hetkeä.

Nauttia siitä, mitä on ympärillä ja haaveilla siitä, 

mitä tulee olemaan.

Mä en oo rikki vaan vähän kulunu

Mieli on ollut solmussa ja täynnä lukkoja,

oon ollut täynnä epämääräisiä tunteita, 

joiden käsittely ei onnistunut yrityksistä huolimatta.

On ollut syyllisyyttä L'n kuolemasta,

on ollut yleistä tuskaa ja hämmennystä, 

oon tuntenut olevani turha ja mitätön.

Jossain vaiheessa aloin kadottamaan itseäni, 

annoin itseni hukkua kaiken alle.

Olin epävarma kaikesta, elämästä yleisesti, 

tulevaisuudesta, menneisyydestä ja kaikesta muusta.

Kuka minä olen, mitä minä haluan,

mihin olen menossa, mitä haluan olla.

Pitkään olin täysin varma siitä, 

että tämä on vain uutta minuutta,

että olisin vain paha ihminen,

jonka takia kaikki ympärillä on rikki tai

vähintäänkin rikkoutuu minun takia.

Että pahuuteni takia tunnen oloni taas huonoksi.

Päivät kului pitkälti itkien, mikään ei kiinnostanut, 

mikään ei jaksanut innostaa.

Pelkäsin aloittaa mitään mukavaa puuhaa,

sillä tiesin sen loppuvan ja tiesin, 

että sama paha olo hyökkäisi heti takaisin.

Eikä mikään ole vieläkään täysin selvää,

töitä on tehtävä, jotta saan kaikki solmut auki.

Vuosi kokonaisuudessaan on ollut kamala, 

niin kamala, ettei ole ihmekään,

että olen vähän hukassa kaiken ja itseni suhteen.

Olen kuitenkin nyt alkanut löytämään

ja ottamaan vastaan avaimia, 

joilla osa lukoista on lähtenyt aukeamaan.

Päättänyt, että nyt se työ vain on tehtävä, 

on revittävä itsestä se voima, 

että saan loputkin lukot ja solmut selvitettyä.

Mun täytyy vain löytää itseni uudestaan.

Oon keskeneräinen ja vähän vielä rikki, oon vaan ihminen jolla on rohkee sydän

Kyllä mä ennen suakin tiesin, miten olla onnellinen,

tiesin, että kuka mä olen ja tiesin, 

mitä haluan olla ja miten rakastaa itseä.

Sut tavatessani koin takiasi onnea, 

jonkalaista en ole ennen kokenut ja ehkä

nojauduin liikaa siihen.

Nojauduin liikaa ajatukseen siitä, että nyt sä

olet mun onneni, että mikään muu ei voi tehdä

mua onnelliseksi, ei ainakaan sillä tavalla.

Ja kun sä katosit mun elämästä, 

mä kadotin sun lisäksesi myös itseni, 

mä ehkä lähdin liikaa elämään siihen samaan. 

Mä hyppäsin itse pää edellä siihen. 

Mutta se ei ole sinun syytäsi, se ei ole rakkauden

syytä vaan yksinomaan omia keskeneräisiä

asioita, joiden takia mahdollistin sen itselleni.

Mä itse annoin itseni hukkua siihen suohon, 

mä itse sukelsin pohjaan asti. 

En ajatellut, että saisin sua enää elämääni, 

sitä mä en koskaan edes kuvitellut. 

Mutten osannut silti olla hyppäämättä. 

Ehkä se keskitien löytäminen onkin asia, 

jonka suhteen täytyy vielä kasvaa ja kehittyä.

En päästä ollenkaan henkisesti lähelle, 

tai sitten jos päästän, nojaudun liikaa,

unohdan sen, että onni lähtee itsestä.

Kukaan muu tässä maailmassa ei voi tehdä

mua onnelliseksi, ellen ole itse onnellinen itseni kanssa.

Tiesin sen kyllä jo ennen sinua,

mutta suhun rakastuminen sai mut unohtamaan, 

etten voi antaa vastuuta mun onnesta kenellekään muulle.

Kadotin itseni totaalisesti ja kuvittelin, että

se johtui siitä, että sä katosit. 

Mutta mä olin minä jo ennen sinua ja 

nyt sä oot taas siinä.

Ja se on pelottavaa, todella pelottavaa.

Tästä päivästä lähtien mun täytyy

muistaa taas, että miten rakastan myös itseäni.

Juuret viimein kylmän kiven murtaa, jos ymmärtää odottaa

On mahtunut taas paljon ja kaikkea, 

paluu arkeen, joka ei edes tunnu arjelta,

ikävää, valtavaa ikävää, epätietoisuutta, pään

hajoamista, kun kaikki päivät kuluu samojen seinien sisällä.

Vastapainona valtavaa onnea, pieniä ihania

toivonpilkahduksia, rauhallisuutta, naurua, 

iloa, hymyjä, kiitollisuutta. 

Istun rantakalliolla ja katson mun ystäviä tajuten, 

ettei mikään voisi olla täydellisempää kuin se hetki siinä.

Uusia päämääriä, tavoitteita, haaveita, jopa nyt, 

kun koko maailma on pysähtynyt.

Paljon odotettavaa, paljon nähtävää, 

paljon koettavaa ja nyt vielä enemmän, 

kun mikään ei maailmassa ole niin kuin pitäisi.

Vaikka koko vuosi on ollut sarja vastoinkäymisiä, 

on ollut itkua, surua ja valtavaa tuskaa, 

on ollut epätoivoa ja halu luovuttaa,

niin olen sinnikkäästi jaksanut kulkea eteenpäin.

Oon jaksanut iloita siitä, mitä on ja haaveilla siitä, 

mitä kaikkea tulee olemaan.

Vaikka välillä jäisi mielummin sänkyyn makaamaan

sen sijaan, että nousisi taas samaan päivään,

jota vain kutsutaan eri nimellä, 

en ole tehnyt niin.

Tälläkin on varmasti merkityksensä,

joku tarkoitus, että päivät kuluvat samalla rutiinilla

- ehkei pää kestäisi sitten, jos olisi toisin.

Ei voi ainakaan paeta ajatuksiaan tanssilattialle

tai leikkiä, että kaikki olisi täydellistä. 

Ehkä tämä on maailman tapa kertoa, 

että nyt on vaikeaa ja nyt saa pysähtyä.

Että nyt täytyy pysähtyä.

Ja siitäkin huolimatta, että kaikki on mennyt 

enemmän tai vähemmän päin persettä, 

on ollut paljon kannattelevia ja voimaannuttavia asioita.

Hetkiä, asioita, tilanteita ja ihmisiä, 

jotka ovat saaneet jaksamaan, 

on antanut voimaa ja tahtoa rämpiä

tämänkin suon läpi.

Enkä mä vaihtaisi sekuntiakaan, koska mä tiedän, 

että kaikella on tai tulee olemaan jokin tarkoitus.

Eikä mikään muuta sitä, 

että mä olen voittaja joka tapauksessa, 

kävi miten kävi.

Ei huono onni kai oo päättymätön tie, se johtaa aina jonnekin

Elämässä on ollut nyt muitakin värejä,

kun mustaa ja harmaata niiden eri sävyissä.

Pieniä pilkahduksia muustakin, ei enää sellaista

valtavaa tuskaa, josta ei näe ulospääsyä.

Ikävä ja kaipuu sua kohtaan on edelleen läsnä, 

surukin on, mutta niin se saakin olla,

niin kai sen kuuluukin olla.

Annna sen olla, en yritä tai halua päästä siitä eroon, 

sillä se on jo siedettävämpää.

Ja edelleen välttämätöntä, että pääsee eteenpäin.

Näen hirveästi unia susta ja kuolemasta,

aina sä olet päätähtenä niissä, 

mutta aamuisin ei tule enää shokkina, 

että sähän oot jumalauta kuollut. 

Edelleen se on ensimmäinen asia, jonka muistaa, 

mutta se ei shokeeraa enää samalla tavalla.

Vähän on jopa ollut sellainen olo, 

että riittää jo, en jaksa enää yhtään enempää

sua, sun muistelua tai sun kaipuuta.

Ja näistä ajatuksista tulee huono omatunto, 

mutta kai tämäkin on osa suruprosessia.

Tällä viikolla kasvoja on koristanut hymy

enemmissä määrin, nauruakin on ollut.

Oon jopa muistanut tuntea rakkautta, 

oon tuntenut olevani rakastettu ja riittävä. 

Yksin jäädessä maailma romahti hetkellisesti, 

tunnit täyttyi itkusta ja epätoivosta, 

mutta selvisin kuitenkin.

En ehkä ole vielä valmis jäämään yksin

pyörittelemään ajatuksiani, 

en vaikka kuka laittaisi viestiä. 

Pienin askelin valoa kohti, 

vielä tämäkin kamppailu voitetaan, 

vielä nostetaan keskisormet pystyyn maailmalle,

kun ei tälläkään kertaa saanut murtumaan.

Vaikken valoa nää ja suru sääli ei vähääkään, voin vain luottaa ettei se jää

Viikonloppuna oli sun hautajaiset ja ne

vietettiin ilman meidän läsnäoloa.

Käytiin seuraavana päivänä haudalla, 

pukeuduttiin mustaan, vietiin hautakimppu, 

vietiin kynttilä, luettiin meijän kirjeet sulle.

Silti heräsin maanantaina ja ajattelin, 

että ehkä tämä kaikki on kuitenkin vain painajaista, 

jotain yhtä ja suurta väärinkäsitystä.

Mikään ei siellä konkreettisesti viitannut siihen, 

että oikeasti se olisit sinä, sinun ruumis, 

joka makaisi arkussa siellä kuopassa, 

jota ei oltu vielä edes peitetty.

Lisäksi viikonloppuna yksi laittoi ihan vääriä

viestejä, törmäsin Holviin baarissa ja

se kertoi jälleen, kuinka on aina rakastanut.

On ollut kaikkea, mutta silti mun pää

täyttyy susta, sun kuolemasta ja sun kaipuusta. 

En kykene pohtimaan mitään muuta, 

töissä mikään ei tunnu miltään, 

en saa siitä tunnepuolisesti minkäänlaista otetta.

Yksi kertoi, ettei voisi elää ilman minua,

tänään se lähetteli viestejä niin ylpeänä töistään, 

lähetteli kuvia, että mitä oli saanut aikaseksi.

Tänään on neljä viikkoa kuolemastasi, 

mutta tänään mä myös hymyilin ensimmäistä

kertaa aidommin kuin koko aikana.

Tänään tunsin muutakin, kuin tuskaa, 

kuin surua ja suurta kaipuuta.

Toisaalta pelottaa, että milloin tämä ilo häviää, 

että milloin ne tutut tunteet ottavat taas valtaansa, 

mutta tällä hetkellä nautin tästä, 

että voin hengittää ja että sä olet ajatuksissa

murto-osan vähemmän, kuin muina päivinä. 

Ei se tunnu enää vapaalta, mä oon se sisilisko ilman häntää

Edelleen on pimeää, harmaata ja sumuista,

mikään ei tuota samalla tavalla iloa kuin ennen. 

Ei kiinnosta musiikin kuuntelu, ei kiinnosta

Netflixin tuijottaminen, ei ruoka, ei mikään.

Raahaudun töihin, hoidan työni, 

kuulen mukavia kommentteja kuten "oot tosi omaohjautuva,

oma-aloitteinen, mahtavaa" ja "ai tää on sun eka

päivä, olin ihan varma että oisit ollu jo pitkään, 

kun sulla on niin varmat otteet",

mutta ne eivät tunnu missään.

Kiittelen hymyillen, vaikka todellisuudessa

tekisi mieli vain purskahtaa itkuun.

Sun hautajaiset on tämän viikon lauantaina,

sinne on kutsuttu "viisi läheisintä ystävää",

mutta on mainittu erikseen, että 

"H:ta ja J:tä en aijo kutsua."

Ollaan kuuleman mukaan liian suuri

osa tätä tragediaa.

Ja se suututtaa, se ahdistaa, se vituttaa -

viimeiset kaksi vuotta meni sua auttaessa,

sua tsempatessa ja lohduttaessa.

Lukemattomat unettomat yöt, 

Googlessa surffailut, miten pelastaa alkoholisti,

yhteystietoja lapulle, viinat alas lavuaarista, 

hätänumeroon soittelut ja niin edelleen. 

Ja mitä nämä "viisi läheisintä ystävää" on tehnyt vuoksesi,

kutsunut ryyppäämään, nauranut sulle

selän takana ja päin naamaa.

Ja silloin me ollaan napattu sut kainaloon,

talutettu kotiin ja kerrottu, että muut on idiootteja.

Mutta meiltä riistetään mahdollisuus sun hyvästelyyn.

Kaikki muut elävät elämäänsä, 

niillä on kaikilla päivämäärä, jolloin saavat

piirtää pisteen tälle, jolloin kaikki konkretisoituu.

Meillä sen sijaan ei, 

me ollaan vietetty viimeiset viikot yhdessä,

koska kumpikaan ei pysty olemaan yksin. 

Ollaan itketty, puhuttu susta 24/7, ollaan

ahdistuttu elämästä, haluttu lähteä sun perään.

Ja meillä ei ole sitä päivää, sitä tapahtumaa, 

joten kaikki tuntuu loputtomalta.

Tämä tuntuu loputtomalta suolta,

loputtomalta surulta.

Ja jos sä oisit yhtä täällä, 

sä ärähtäisit kaikille, että nyt vitun nörtit,

H ja J kutsutaan ja sillä sipuli.

Jos sun tahtoa kunnioitettaisiin, jos sua kunnioitettaisiin, 

me osallistuisimme hautajaisiisi.