Mua ei oo

Jotain minusta riippumatonta tapahtuu ja silti,

silti syytän itseäni, jossittelen ja ahdistun.

Ja vaikka kuinka järki tietää, ettei vika ole minussa, en osaa.

Toisinaan olo on ihan ok,

mutta suurimman osan ajasta taas jotain ihan muuta.

Tuntuu, että tulevaisuus on kuopattu, ettei elämällä ole enää mitään tarjottavaa, että olen tuhoon tuomittu.

Samalla kuitenkin tiedän, ettei elämä tähän kaadu.

Vaikka ehkä toivonkin, että kaatuisi.

Sä väsyit kylpyhuoneeseen

Tekisi mieli antaa olla, antaa kaiken olla,

en jaksa yhtään enempää,

enkä tätä, etten tiedä, koska helpottaa.

Temestaa on mennyt parina päivänä enemmän kuin viime kuukausina yhteensä,

vaikka mua pitäisi suututtaa eikä ahdistaa,

ahdistaa silti.

Ne vihaa, enkä tajua, että miksi,

ne puhuu pahaa, enkä haluaisi kuulla.

Jos vain pääsisin pois, ei olisi enää huolia, ei murheita,

joten miksen mä vaan voisi lähteä?

Tää on nyt sun todellisuus

Jotenkin inhottaa, että mun kaveriporukassa on sellasia, jotka käyttää.
Sen lievimmän vielä ymmärrän, (huom. ymmärrän, en hyväksy) mutta että täytyy jotain kovempaakin.
Onneksi ne ei oo niin läheisiä, että jaksaisin puuttua asiaan,
yksi hailee mitä ne elämällään tekee.

Ahistus on ajoittain hirveän korkealla,
mutta oon mä tähänkin asti selvinnyt, miksen selviäisi tästäkin eteenpäin.
Eksyin yksi päivä Saatanan profiiliin
ja toinen päivä dissosin,
vaikka se ei olekaan 24/7 mielessä, näyttäisi se edelleen ainakin jollain tasolla vaivaavan.
Kai se jollain tavalla vaivaa koko loppu elämän ajan, siihen vain on totuttava.

Onko normaalia, onko

Oon vihanen.

Miksi sä sait lähteä, miksi mä en saa?

Ymmärrän faktat, ymmärrän kyllä, että täysin eri tilanteistahan tässä on kyse.

Enkä tiedä, että onko tämä normaalia, tuntea näin.

Viimeksi kun kohtasin tälläisen asian, olin niin pieni, etten muista siitä juuri mitään.

En osaa, en tiedä miten päin olla, en tiedä kuinka.

Onko normaalia, että tunteet vaihtelevat ääripäästä toiseen minuuteissa?

Onko normaalia, että kaikki ärsyttää?

Onko normaalia, että ajattelen hänen vielä olevan elossa?

Onko normaalia, että haluan itsekin kuolla?

Triggerfinger

Paha olo. Tosi tosi paha.

Ei näitä enää ole niin usein, mutta sitten kun on, niin sen kyllä tuntee luissaan asti.

Nää on näitä, kun tahdon vaan satuttaa, lyödä, raapia, viiltää, napsia lääkkeitä kuin karkkia.

Niin, mä mihinkään mene, olen huono, luuseri, pelokas.

Ei mua kuolema pelota, mua pelottaa se hetki, kun joku tajuaa. Sen jonkun ilme, miten siinä on hätää, pelkoa ja pilkahdus pettymystä.

Voin niin kuvitella, mikä härdelli siitä syntyisi - kuinka mun käskettäisiin tunkea sormet kurkkuun, huutoa, itkua, mikä tarttuu, ja sitten mäkin alan huutamaan ja itkemään ja katumaan.

Niin, en mä mihinkään mene.

Mutta mä haluan.

Enemmän kun mitään muuta.

And I miss you like a hell

Oli se sitten järjestelmäkamera yöpöydällä, kirja laatikossa, kappale tai mikä vaan, mä muistan.

Kuinka mä väitin, että oon okei, vaikka mä halusin itkeä silmät päästäni.

Niin kuin mä olen halunnut jo pidemmän aikaa.

Nyt oon yksin enkä mä edes osaa itkeä, pala painaa kurkussa, mutta kyyneleet vaan ei tuu.

Vaikka mä luen sen kirjan kannesta kanteen ja kuuntelen niitä biisejä.

Seuraavat reilut kahdeksan tuntia yksin - mitä tästä tulee, 

onko mua enää päivän päätteeksi?

Keksikää mulle aikakone.

Palaisin, korjaisin.

Lupaan.

Ei oo järkee jatkaa elämää

On aika ikävä olo, vaikka vuosi vaihtuikin mukavissa merkeissä. Ahdistus on ollut läsnä melko vähän, mutta silloin kun se saapuu, sitä ei voi olla huomaamatta.

Toisinaan tekee mieli poistua kokonaan, toisinaan "vaan" viiltää, raapia, lyödä.

Miksi mä annan Saatanan teon pilata mun elämän,

sehän luultavasti hykertelisi ilosta, jos tietäisi.

Mähän olen jumalauta uhri.

Mutta en mä tahdo "uhriutua."