I don't wanna be alone tonight

Oon luonut oman pääni sisään illuusion,
sellaisen, jossa olen kylmä ja tunteeton,
sellaisen, jossa mikään ei tunnu miltään
eikä muita ihmisiä tarvitse.
Sitten mä yritän elää sen illuusion mukaan,
ja se kulkee mukana, mihin ikinä meenkään.
Kuvittelen, että kun pidän suojamuurit
pystyssä ja pysyttelen kuplassani,
niin kukaan ei koskaan pääse satuttamaan.
Ja kai se on ainakin osittain totta,
kun annan vain pieniä pintaraapaisuja,
en mitään syvempää, ei kukaan voi
mua satuttaa, sillä se vaatii sitä sisimmän paljastamista.
Varjopuolena se, etten mä voi luoda
ihmissuhteita, kukaan ei pääse näkemään
todellista minuutta eikä kiintyä tai luoda suhdetta.
Siinä päätyy aina olemaan yksin,
vaikka ympärillä olisi tuhat pinnallista suhdetta.

Eikä mulla ole sellaista persoonallisuushäiriötä,
joka estäisi mua tuntemasta.
Todellisuudessa herkistelen koskettaville
mainoksille, haaveilen suurista tunteista.
Pyörittelen silmiä läheisyydelle vaikka samaan
aikaan toivon, että joku tulisi korvaamaan
mun vartalotyynyn.
Vielä se kuitenkin saa tapahtua vain ajatuksissa,
mun pitää ensin päästä eroon illuusiosta.
Raotella niitä muureja, päästää ihmisiä
tutkimaan sitä sisintä, mikä mullakin on.
Ja mä teenkin sitä, pienin askelin.
Kun keskustellessa toinen astuu "liian lähelle",
mä en otakaan sitä askelta taaksepäin.
Pikkuhiljaa se "liian lähellä", saa uudet mitat,
eikä mua ahdista olla siinä.

Mun on turha väittää, että olisin joku teräsnainen,
vahva ja itsenäinen, joka ei ikinä tarvitse muita.
En halua enää elää niin,
se on yksinäistä, saatanan yksinäistä.
Vielä mä tarvitsen sen, että asiat on mun hallittavissa,
vielä mä tarvitsen sitä, että ohjat on omissa käsissä.
Että voin säädellä sen, paljonko pystyn
ottamaan vastaan ja astua vähän niiden rajojen
yli silloin, kun se itsestä tuntuu sopivalle.

Mä en oo rikki, vaan vähän kulunut

Eilen tuli vahva tunne, joka käski katsomaan,
että milloin olen viimeksi viillellyt.
Mulla ei ole antaa mitään tiettyä päivää,
ei mitään viimeistä hetkeä,
eikä mitään mahtavaa sankaritarinaa.
Mutta mulla on antaa vuosia,
vuosia kolme kappaletta.
Päivinä se on rapiat 1000.
Mulla on antaa tuhat päivää,
niiden kaikkien vuosien, päivien, tuntien jälkeen,
kun itsetuhoiset ajatukset olivat arkipäivää.
Itsetuhoisuus oli se normaali,
se mikä on nyt itsensä arvostaminen.

Aina se oon ollut minä,
vain minä saan satuttaa itseäni,
vain minä voin selvitä tästä,
vain minä voin parantaa itseni.
Samaan aikaan koko minuus on ollut
hatarat rajat, pitäen sisällään epävarmuutta,
pelkoa, patoutuneita tunteita sekä tuskaa.
Nyt koko minuus on saanut uutta sisältöä,
positiivisuutta, iloa, toivoa, haaveita.
Rajat eivät ole enää hatarat,
ne on piirtyneet vahvoiksi.
Liian vahvoiksi ja ilmeisesti ne on piirretty
permanenttitussilla.

Oon saatanan sulkeutunut, oon sitä henkisesti
ja oon sitä myös fyysisesti,
luultavasti jopa enemmän fyysisesti.
Mielummin jätän metrin välin sohvalla,
annan käden velvollisuudesta
ja pian pitää parannella hiuksia tai mitä vaan,
jotta voin irroittaa otteeni.
Sänky on mun omaa reviiriä,
täynnä tyynyjä, ettei se tuntuisi niin tyhjältä,
mutta en tänne silti elävää olentoa haluaisi.
Vieretysten kävellessä mielummin jätän väliä.

Lohduttavana tekijänä voi pitää sitä,
ettei tää oo aina ollut näin,
kyllä mä oon rakastanut niitä hetkiä
sohvan nurkassa, kun on voinut vaan olla lähellä.
Olla toisen sylissä, nukkua toisen vieressä.
Ja toisaalta, pystyn kyllä antamaan läheisyyttä.
Vastaanottaminen on kamalaa, ahdistavaa,
tuskallista, pelottavaa, helvetin pelottavaa.
Varsinkin, jos se ei ole ollenkaan odotettavissa,
koko keho menee hälytystilaan,
mä olisin täysin valmis juoksemaan, pakenemaan.

Jossain syvällä, syvällä sisimmässäni
saatan jopa vähän jo kaivata läheisyyttä.
Ja se on jo todella paljon tällä hetkellä.
Verraten viime aikoihin, kun mä olen Netflixiä katsoessa
skipannut kaikki kohdat, missä on minkäänlaista läheisyyttä.
Edistystä.

Kutsu pääkäsittelyyn

Siihen se on asettunut vaativana,

mun puhelimen näytölle.

Sekunnin sadasosassa aivot sisäistävät viestin,

kropan joka ikinen lihas jännittyy,

eikä enää ole helppo hengittää.

Huomaan nousevani seisomaan,

pakko liikkua, enhän voi vain seistä,

keskellä luokkahuonetta.

Jalat ottavat askelia ja vahingossa

tönäisen jonkun tuolia.

En kai ollut kauaa poissa,

palasin takaisin pöydän ääreen,

kynä käteen, aivot käskivät kirjoittamaan.

Kirjoittamaan moraalin kehityskaaresta.

Mä tuun kotiin, mä pakotan itseni vastaamaan

sähköpostiin, pakotan itseni lukemaan kutsun.

Sanat vilisevät silmissä, takertuvat

sanaan sieltä ja tuolta,

mutta eivät osaa jäsentää selkeää kokonaisuutta.

Tiedän, että itkettää,

aivot miettivät vaihtoehtoja,

niitä, mitkä eivät ole realistisia.

Pakene, juokse, mene karkuun,

piiloudu, suojaudu, älä välitä,

hymyile, naura, tee jotain muuta,

älä missään nimessä itke, heikko idiootti.

Tiellä ajaa auto kummallisen hitaasti,

tuttu ihminen liikkuu pihalla,

mutta mieli ottaa ne kaikki uhkina.

Se käskee kehon olemaan valmiudessa,

aistit ovat ylivirittyneet,

näen ja kuulen kaiken epäoleellisen

ja mieli tekee niistä oleellisia.

Samaan aikaan mulla on lamaantunut olo,

ajatukset takkuilevat,

aika on soljuvaa, ei mitään tarpeeksi selkeää.

Minuutti on kaksikymmentä tai kaksikymmentä minuutti,

mitään ei tapahdu tai kaikki tapahtuu.

Enää ei edes itketä.

Tää on vaan laina

Kun mä herään, mä mietin, että miksi mä herään.
Kun mä en keksi yhtäkään syytä heräämiselle,
en mitään tarpeeksi merkityksellistä,
ahdistun jo ennen sängystä nousua.
Teen jotain pientä, soitan hammaslääkäriin, siivoan,
teen koulutehtäviä, tarkistan lukujärjestyksen,
Mikään ei vieläkään tunnu miltään,
mä en tunnu miltään,
mä en oo mitään.

Ensin itketti, mutten halunnut itkeä.
Sitten ei enää itkettänyt,
muttei mitään muutakaan.
En tunne mitään, en mitään,
en saa mistään kiinni enkä tiedä mitään.
Tää on tää kupla, muurit ja aidat,
ollut taas aikaa rakentaa niitä kestävimmäksi.

Mitä mä teen väärin, mikä mut saa vajoamaan tänne?
Mikä on se kriittinen kipukohta, se maaginen raja,
josta siirryn oppimisalueelta stressialueelle?
Milloin ihminen on "liian" lähellä,
milloin mä alan työntämään niitä pois?

Welcome to my life

Valkoisista seinistä ja mustelmista on nyt suunnilleen vuoden päivät.
Kun pääsin huoneeseen, laitoin turvalukon
kiinni enkä muistaakseni liikkunut sieltä mihinkään enää sen jälkeen.
Taisin olla noin vuorokauden siinä huoneessa,
mutta se tuntui ikuisuudelta.
Ajantaju oli kateissa, en ollut syönyt mitään
kunnollista, vettäkin oli vain vähän jäljellä.
Mutta en voinut liikkua, mua pelotti,
että jos nousen siitä sängystä niin sekoan.
Tuijotin netflixiä, nukuin, itkin, säpsähtelin.
Jossain vaiheessa loppui itku, mä vaan olin.
Näin painajaisia nukkuessa, hereillä ollessa
tapahtumat pyöri mielessä epäselvänä mössönä.

Jos naurahdin sarjalle, tunsin syyllisyyttä,
jos itkin, tunsin syyllisyyttä.
Vessassa joka kerta pysähdyin tuijottamaan
mustelmia peilin kautta, kosketin niitä,
ihan vaan varmistaakseni, että kaikki on
todellista, eikä pelkkää kuvitelmaa.
Lähtöpäivänä löysin muovikassin,
jossa oli avaamaton viinipullo.
Ja mua vitutti, mua vitutti niin suunnattomasti,
miksen ollut tajunnut sitä aikaisemmin.
Hyppäsin autoon ja seuraavan vuorokauden
aikana mä olin neljällä eri lentokentällä,
mä haahuilin niiden käytävillä naama mustana,
samaan aikaan olin onnellinen, helpottunut
ja uupunut, ehkä vähän vihainenkin.

En muista lennoista tai lentokentistä paljoa,
ne meni sumussa, automaattisesti.
Joka hetki olin lähempänä kotoa
ja joka hetki toi mulle enemmän turvan tunnetta.
Kotona mustelmat haalenivat päivä päivältä,
mieli käsitteli asioita nukkuessa.
Revin muistot, poistin valokuvat.
Ja päivä päivältä olin eheämpi,
lähdin rakentamaan uutta, etsimään uutta.
Tutustuin itseeni, huomasin, että pystyn
mihin vaan, jos vain tarpeeksi haluan.

Tapahtumien kulku on edelleen sekava,
minkäänlaista aikajanaa en kykene rakentamaan
sen yön tapahtumista.
Mutta en mä halua, enkä mä tahdokaan.
Ne on siellä, se yö on siellä, ne hetket on siellä.
Siellä ne saa olla ja pysyä,
en tee niillä hetkillä mitään tässä elämäntilanteessa.
Edelleen mä kohtaan ihmiset yksilöinä,
mä en yleistä enkä ole ennakkoluuloinen,
sitä tuskin voi kukaan koskaan multa viedä pois.
Se on mun tapa katsoa maailmaa ja mä
rakastan sitä puolta itsestäni.
Tän vuoden aikana oon oppinut,
että vedän lähelleni ihmisiä, jotka eivät oikeasti
ole tavoitettavissa, joiden kanssa ei voi olla tulevaisuutta.
Se on turvallista omille tunteille, itselle,
kun ei päästä ketään lähelle, kukaan ei voi satuttaa.

Siinä on mun seuraava tavoite,
oppia päästämään lähelle, päästää uusia ihmisiä elämään.
Eikä niin, että päästän, mutta työnnän pois,
heti kun on "liian lähellä."
Toisaalta tänä vuonna olen jo päästänyt,
kokonaiset kolme ihmistä, pysyvästi.
Välillä toki tekee edelleen mieli perääntyä,
erakoitua, haistattaa pitkät ja kadota.
Mutta sieltä revitään ja itse työnnän,
ja se on ainakin tähän asti toiminut hyvin.

Oon onnellinen.

Ihan omis maailmoissani

Onkohan tää joku loppuvuoden kirous,
aina palaan tähän samaan kuplaan.
Yksinäisyyteen, minkä aiheutan itse itselleni,
kun työnnän kaikki pois,
jos ne pääsee liian lähelle.
En siedä sitä, jos mua autetaan,
en siedä sitä, jos joku näkee mun heikkoudet.
Mä yritän ja yritän kerta toisensa jälkeen
raottaa niitä muureja, joiden rakentamisen
oon alottanut jo vuosia ja vuosia sitten.
Sit kun ne vähän alkaa rakoilemaan,
en siedä sitä olotilaa, mikä siitä tulee.

Mulla on joku idioottimainen pinttymä,
yksin on selvittävä,
muita mä en halua enkä tarvitse,
mielummin teen itse, turha muiden tulla
sohimaan ja sörkkimään.
Ja mä vihaan tätä pinttymää,
vihaan tätä yli kaiken.
En mä halua selvitä yksin,
mä haluan päästää ihmiset sohimaan ja sörkkimään.
En vaan osaa, en pysty.

Aina mä päädyn tähän samaan saatanan
umpikujaan, aina sama kaava.
Koko syksy ja tää vuosi on ollut mieletöntä
edistymistä, oon taistellut itseni aina
vaan eteenpäin vaikka on tullut joitain
takapakkeja.
Ja vaikka tiedän, että tämä taantuminen
johtuu työpaikasta, niistä ihmisistä,
siitä käyttäytymisestä siellä.
Kuinka mä yhä kuuden viikon jälkeen
olen "opiskelija" eikä kukaan kutsu mua
mun omalla nimellä.
Vuoron päätteeksi en edes tunnista itseäni,
toisaalta onko se ihmekään,
kun mulla ei ole edes nimeä siellä.
Ei kiitosta, ei arvostusta,
ei mitään inhimillisyyttä tukevia asioita.

Ootko musta ylpee

Työharjottelupaikka saa mut taantumaan,
yhtäkkiä mä oon taas se alistuva tyttö,
se, joka ottaa iskuja iskujen perään,
se joka hymyilee nätisti vaikka ainoa,
mitä haluaisin tehdä, on itkeä ja raivota.
Se, joka ei osaa puolustautua,
se, joka tyytyy kaikkeen,
yhtäkkiä en muka ansaitse mitään hyvää.
Palaan siihen hotellihuoneeseen,
palaan niihin kahteen asuntoon.
Siihen avuttomuuteen, siihen lamaantuneisuuteen,
Siihen, kun pakotin itseni kerta toisensa
jälkeen palaamaan kouluun,
vaikka tiesin tasan tarkkaan,
että mitä siellä on vastassa.

Iloksi tämä ei muutu, tästä ei iloista saa tekemälläkään,
sen takia mä kestän, mä siedän,
kuitenkin kyseessä on lyhyt, ohimenevä
vaihe mun elämässä, jonka jälkeen mua odottaa loma,
odottaa vaihe, jolloin keskityn vain hyviin asioihin.
Mä en yritä tehdä tästä hyvää,
vaan siedettävän, hyväksyä tämän kaiken.

Tiedostan pelon, pelottaa, että musta tulee
yksi niistä kyynisistä, elämään kyllästyneistä ja
negatiivista ihmisistä, jotka eivät nauti.
Eivät tästä hetkestä, eivät mistään hetkestä.
Että menetän sen positiivisuuden, sen
huolehtivaisuuden ja lämmön,
ne asiat, joita rakastan itsessäni.
Enkä mä halua menettää niitä, en halua
kadottaa itseäni jälleen kerran.
Haluan olla nyt ja kahden viikon päästä
edelleen se sama, ihana itseni, mitä olin
viisi viikkoa sitten.