Wonderful life

Nykyään on muka niin vähän kirjoitettavaa,
vaikka oikeastihan tää vuosi on ollut
paras mahdollinen itseni kannalta.
Oon kasvanut ihmisenä niin paljon
ja saavuttanut isoja asioita.

Alkuvuoden pahoinpitelyn koen tavallaan
testinä, sellaisena asiana, joka todisti,
että seison omilla jaloillani tukevasti.
Helmikuussa alkanut työkokeilu,
jonka piti kestää alkuun kuukausi,
jota jatkettiin kesäkuun loppuun asti.
Sinä ajanjaksona sain paljon itsevarmuutta,
opin tunnistamaan omia vahvuuksia.
Muistan ikuisesti, kun odotin yhteishaun
tuloksia, nukuin levottomasti ainakin
viikon verran ja joka aamu tarkistin
koulun sivut ensimmäisenä -
siitäkin huolimatta, etten todellakaan
oo aamuihminen, eikä mulle kannata
puhua ennen kahvikupillista.
Kun mä eräänä aamuna tuttuun tapaan
silmät sirillä "eksyin" koulun sivuille,
kun mä näin että lista on julkaistu,
sydän halusi päästä ulos rinnasta.
Se tuntui sillä hetkellä ikuisuudelta,
etsiä oma ala ja lukea niitä nimiä.
Siellä se oli. Oon aika varma että oon
huudahtanut ääneen,
soitin samantien äitille ilonitkuisen puhelun.
Hehkutin siitä kaikille, ketkä mulle sattui
puhumaan - ja no, myös niille, jotka eivät.

Koulun alusta nyt kaksi kuukautta ja
mä oon niin innoissani, mä opin,
mä pystyn, mä rakastan sitä alaa.
Mä rakastan sitä, kuinka helppo mun
on oppia, kun motivaatiota ja mielenkiintoa
löytyy vaikka muille jakaa.

Ja tässä ohessa, oon tosiaan tehnyt
aivan järjetöntä työtä itseni kanssa.
Oon viettänyt lukuisia iltoja kotona,
yksin itseni ja ajatusteni kanssa,
oon halunnut oppia itsestäni.
Oon tunnistanut tunnelukkoja,
oon alkanut nauttimaan asioista.
Tein elämäntapamuutoksen,
syön terveellisesti ja lenkkeilen.
Oon kasvattanut pallit,
oon itsevarmempi kuin koskaan,
oon armollisempi itselleni ja osaan
myös arvostaa itseäni.
Ja vaatia sitä muilta, ja jos en sitä saa,
osaan sanoa siitä asiallisesti,
jolloin lopputulema on se, että minä
olen arvokas ja korkeammalla, kuin se,
kuka ei osaa mua arvostaa ja/tai kunnioittaa.

Huomaatteko kuinka vähän on kirjotettavaa?
Omituinen höpöttäjä on palannut,
kun mä innostun jostain aiheesta,
mä en pysty lopettamaan,
mä jatkan ja jatkan ja jatkan..

Long story short: hyvin pyyhkii!

Itseni herra

Viime aikoina olen alkanut tunnistamaan
niitä epäkohtia, tunnelukkoja,
mitä multa löytyy syystä tai toisesta.
Oon ollut, miettinyt, juossut,
kirjottanut vihaisia kirjeitä,
pohtinut, keskittynyt omaan mieleen.
Uniin tulee samoja aiheita,
joten mieli todellakin työskentelee.

Oon nauranut, hymyillyt, puolustanut,
itkenyt, raivonnut, ollut iloinen,
surullinen, vittuuntunut ja ahdistunut.
Rakastan kaikkia näitä tunteita,
rakastan sitä, että osaan nimetä ne,
osaan nimetä syyt niille.
Ahdistus ei ole enää epämääräinen
möykky, joka istuu olkapäällä
ja muistuttelee olemassaolostaan
jatkuvalla syötöllä.
Ahdistus tulee, kun on liian paljon
samaa jatkuvuutta, esimerkiksi
yksinoloa, tekemättömyyttä.
Se käväisee kylässä, annan sen tulla,
juodaan kahvit ja saatan sen ulos.

Nykyään se olen minä, kuka hallitsee,
minä hallitsen omaa elämää,
eikä ahdistus minua ja sitä kautta
mun elämää.
Tavallaan niin hiton itsestäänselvä
asia, jota kaikkien pitäisi noudattaa.
Elämä on helpompaa, niin paljon helpompaa.
Maailmassa on niin paljon asioita,
on niin paljon ihmisiä, eri mielipiteitä,
arvoja, kulttuureja.
Enkä mä voi niitä kaikkia hallita,
en vaan voi, vaikka kuinka haluaisin.
Joten, kun mä hallitsen itseäni,
kun mä olen itseni herra, mikään muu
ei saisi olla tärkeämpää.

On niin helppoo olla onnellinen - vai onko

Oon ollut aina sellanen, kenen luokse
tullaan, kun kaivataan olkapäätä.
Ymmärrän sen, oon rauhallinen,
empaattinen ja yksinkertaisesti sellanen
ihminen, kenelle on helppo puhua.
Mä en tuomitse, en arvostele.
Se on lähtökohtaisesti hyvä,
ihania piirteitä joita ainakin itse arvostan.
Mutta sitten kääntöpuolena se,
että kun unohtaa ne omat asiat,
unohtaa sen oman hyvinvoinnin,
päätyy ajattelemaan, että on normaalia.
On normaalia, että mä oon se roskakori,
eihän mulla oo mitään väliä.

Enkä mä periaatteessa voi syyttää muita;
vaikka mä oon sellanen, oon aina ollut,
niin eihän kaikki muut ole.
Ja kun mä kerta toisensa jälkeen
kuuntelen, kun mä en ikinä kieltäydy,
totta kai ihmiset palaa aina sellaisen luo.
Ja vaikka mä tiedän, että rajojen
yli mennään, vaikka tiedän, etten
todellakaan jaksaisi enää yhtään enempää,
mä silti kuuntelen ja autan.
Sitten mä tuun kotiin, en jaksa tehä
ruokaa, en jaksa siivota.

Pelottaa niin paljon, mitä jos joku
näkee, etten mä ookaan se helvetin
vahva ja sinnikäs ihminen - että
mä oon vaan ihminen, niin kuin kaikki
muutkin. Vahvuus tulee kokemuksista,
sinnikkyys siitä, etten mä luovuta
tiukan paikan tullen, koska oon vahva.
Mutta kun mä kerron, että mua ahdistaa,
mua vituttaa, mua masentaa,
mä haluan sanoa ne asiat ääneen,
mä haluan että toinen on ja kuuntelee.
En mä halua mitään terapeuttia
tai ratkaisuja tilanteisiin (sitä varten
käyn terapiassa) - mä haluan läsnäoloa.

Ja kun mä kieltäydyn jostain, en halua
selittää, että koska sitä tätä ja tota,
miettiä seuraavan viikon sitä, että
loukkaantuko toinen: sen pitäisi riittää,
että mä sanon, sori, mutta nyt ei jaksa.
Kun on kyseessä läheinen ihminen,
en voi näyttää heikkouttani,
koska pelkään menettäväni.
Vaikka tavallaan olen sen kaikkein
tärkeimmän jo menettänyt;
itseni, oman hyvinvointini.

Thank you.

Kun mä itken meikit poskille ja
naureskelen kuinka kamalalta näytän,
sä tapitat mua nappisilmilläs
ja kysyt, että miten voit sanoo voin.
Mua hymyilyttää ja jatkan
"..mutta väliäkös sillä."
Sä istut, sä kuuntelet, sä kyselet,
vaadit perusteluita, tuijotat mun
turvonneita silmiä,
eikä mua yhtäkkiä enää oikeasti
haittaa se, että miltä näytän sillä hetkellä.

"Näin heti, että oot liian kiltti,
näin, et yrität peittellä jotain."
Ja siinä mä olin, siinä mä tein niin,
mitä yleensä en tee:
revin ne saatanan haavat auki,
yksi kerrallaan,
puhuin mun tunteista oikeilla nimillään.
Ja kun se vaati toistamiseen syytä,
että miksei mulla ole arvoa ja kun
mä kerta toisensa jälkeen
älähdin, että "en tiiä, ei vaan ole",
lopulta sen järjettömyyden alkoi sisäistämään.

Ja vaikka olin siinä kaikista haavoittumillani,
mitään pahaa ei tapahtunut,
muhun ei sattunut, mua ei satutettu.
Mua halattiin, mua kuunneltiin.
Ja kun tuntien päästä eräs halusi
herättää poikaystävänsä,
tää sanoi "etkä herätä. Meil on täällä
ihminen, joka ei pystyis sit nauttimaan
enää illasta", viitaten siihen,
että oon se, kuka miettii, että onko
toinen ok, tuo sille vettä, kääntää
sen kylkiasentoon ettei se tukehdu.

Kun sanotaan, että jossain on sellainen
ihminen, joka halaa sua niin lujasti,
että susta tulee taas kokonainen.
Oon muutaman kerran luullut,
että sellanen ihminen on jo tullut,
mut sit vaan syystä tai toisesta
lähtenyt pois tai rikkonut ehjän.
Nyt mä tajuan, että mitä sillä meinataan.
Nyt mä tajuan, että mitä se tarkoittaa.
Tää työnsi kaikkia niitä palasia
lähemmäksi toisiaan, anto mulle
tarvittavat välineet, että saan ne
liitettyä yhteen;
mun pitää kuitenkin tehdä se lopullinen
työ ihan itse.

Ja kun se kertoi myös asiasta,
joka on ollut sille erittäin vaikea,
ja kun mä sanon ne sanat,
joilla se liikuttuu kyyneliin,
silloin mä tiedän, että musta on moneen.
Ja mä oon niin kiitollinen,
oon enemmän kun kiitollinen.
Se, että mä käänsin selän sille,
koska itkin ja en halunnut näyttää heikkoutani,
johti siihen, että mä siirryin vastapäiselle
tuolille ja itkin avoimesti sen edessä.
Se ei tehnyt mitään mitä mä oon pelännyt,
ei nauranut, ei vähätellyt, ei lähtenyt
karkuun eikä hylännyt.

Sen hetken mä olin mä, mä olin ihminen,
mä en ollut se raiskattu, tai se,
kenellä on mielenterveysongelmia.
Mä olin ihan vaan ja ainoastaan minä,
arvokas ja hyväsydäminen minä.

Ei

En voi käsittää, oon elänyt elämäni
sillä tavalla, että oon ollut hyvä kaikille,
en oo ikinä satuttanut ketään
ainakaan tarkoituksella.
Oon sietänyt kaikenlaista, vuodesta toiseen
kokenut uusia ja jälleen uusia
vastoinkäymisiä.
Ja silti, aamuisin, kun herään, jaksan
päivästä toiseen uskoa, että kyllä
elämällä on vielä annettavaa,
että tää kaikki palkitaan jotenkin.

Raha-asiat ei oo ollut kunnossa sitten
kesäkuun, eikä ole vieläkään,
päinvastoin, tuntuu, että menee pahempaan.
Kun haluan opiskella,
en saa tarvitsemaani työrauhaa -
kun tulen kotiin, nukun aina ensin
muutaman tunnin ja sitten kertaan
koulussa käytyjä asioita, koska
eihän ne nyt jää päähän,
kun koko ajan joku häiritsee.

En enää tee juuri ollenkaan niitä asioita,
mistä nautin, mistä tulee hyvä olo.
Ei ole aikaa.
Kyllä mä sen yksinään vielä kestäisin,
mutta sitten kun on kaikki muut asiat.
Jatkuva epätietoisuus tulevaisuudesta,
rahasta, kaikesta. En jaksa.
Missä se helvetin palkitsevuus viipyy?

Entiselle

Oot ainoo, tai ainakin merkittävä syy sille, että oon tänä päivänä tässä, enkä multana maassa. Kun me tutustuttiin, olin hukassa enkä oikeen tiennyt itsekään, että kuka olen tai mitä haluan. Meidän suhde oli suurimmin osin hoitosuhde, ehkä jollain rakkauden tapasella höystettynä. Mä todella ymmärrän, että mun kanssa paloi loppuun, mun kanssa oli todella hankala elää. Eikä se kai ollut elämistä, se oli paapomista.
Loppupeleissä se oli pelkkää edestakaisin soutamista ja huopaamista, ei tiedetty, että miten päin oltaisiin. Vaikka mä todella arvostin kaikkea sitä, mitä mun eteen teit, en osannut ikinä pukea sitä sanoiksi. Toisaalta olin myös niin hajalla, ettei sitä varmasti teoistakaan pystynyt aistimaan.
Ja sä satutit mua loppuvaiheessa useita kertoja, sellaisilla tavoilla, mitä en todellakaan voinut uskoa sun tekevän. Ehkä sä yritit päästä musta eroon, ehkä sä olit vaan niin loppu, että ne johtivat hölmöilyihin. Yritin lypsää kerta toisensa jälkeen selitystä, syitä. Et osannut tai sitten et halunnut kertoa. En tiedä, eikä niillä ole enää mitään merkitystäkään.
Oon todella kiitollinen kuitenkin kaikesta siitä, mitä teit mun hyväksi. Ja tavallaan oon pahoillani, mut sit taas en. Mä olin sairas, sä tiesit sen, mä sanoin sulle monta kertaa, että mun kanssa ei ole pakko olla.
Me tavattiin väärään aikaan. Toki oli hyviä hetkiä ja kyllähän mä sua rakastin. Siitäkin huolimatta, että viikonloppuisin konttailit asuntomme lattialla, kun olit niin kännissä. Arkena odotin sua kotiin ja yritin omien voimavarojeni mukaan tehdä asioita, joista huomaisit mun arvostuksen.
Toivon että sulla menee hyvin. Toivon, että oot löytänyt onnen, niin kuin mäkin. Oisitkohan sä ylpeä musta, jos tietäisit, että miten hyvin mä nykyään pärjään?

Big big world

Edelleen on sellaisia pieniä hetkiä,
kun tekisi mieli romahtaa lattialle tai
hautautua peiton alle eikä nousta.
Ne on yleensä silloin, kun on
viettänyt paljon aikaa yksinään,
seinät alkavat kaatua päälle ja
tulee vääränlainen ilmoitus näytölle.
Silloin täytyy tehdä kaikkensa,
ettei puhelin lennä seinään.
Sitten alkaa ajatukset vaeltelemaan,
että jos jokin olisi ollut toisin,
asiat voisi olla nyt täysin eri tavalla.

Tuntuu, että oon maailman ainoa ihminen,
joka ei ole vielä löytänyt "sitä oikeaa",
ympärillä on pelkkää rakkautta
ja siitä hehkutetaan avoimesti.
Oon tuhlannut vuosia ja taas vuosia
ihmisiin, jotka ei todellakaan olisi
edes mun aikaani ansainnut.
Oon ollut kynnysmatto, seinäruusu,
roska joka heitetään pois, kun ei ole
enää tarvetta, roskakori,
johon kaadetaan aina vaan lisää.

Oon siinä vaiheessa, kun alan näkemään
itseäni positiivisemmassa valossa,
mutta kaipaan enemmän kuin koskaan
sitä, että olisi joku, joka kehuisi.
Kaataisi bensaa liekkeihin, että pääsisin
vielä ja edelleen eteenpäin.
Että saisin niitä työkaluja, joilla
voisin jatkaa tätä työstämistä.