.. poistetaan laitteesta pysyvästi

Poistetaanko 79 kuvaa pysyvästi?
Peruuta.
Toista tämä vähintään 20 kertaa suunnilleen
kahden kuukauden sisällä.

Poistetaanko 79 kuvaa pysyvästi?
Tuijota näyttöä noin kymmenen sekuntia,
joka tosin tuntui vähintään ikuisuudelta -
Kyllä.

Mieti sen jälkeen, että miltä pitäisi tuntua.
Järkyty, kun kyyneleet ei nouse silmiin,
yritä väkisin vääntää itkua,
koska ajattelet, että niin sen täytyy mennä.

Ehkä ne ei olleet galleriassa sitä varten,
koska en oo päässyt yli tai haikailisin.
Ehkä ne oli siellä sitä varten,
että voisin tasaisin väliajoin tarkistaa,
että millon en enää tunnista sua,
tai itseäni niissä kuvissa.
Enkä oo hetkeen enää tunnistanutkaan,
mutta nyt nimenomaan tuli tunne,
että ne pitää poistaa,
että niin kuuluu tehdä.

Eikä mua kaduta, - korkeintaan se,
että ne oli onnistuneita kuvia mun osalta -
eikä mua itketä, eikä sureta.
Oikeastaan olo on kevyempi,
vahvempi kun pitkään aikaan.
Taas asteen helpompi olla.

Little do you know

Uutinen, joka saa täysin tolaltaan.
Romahdan lattialle, kirjaimellisesti.
Kyyneleet valuu poskilla,
henki ei meinaa kulkea.
Mietin lääkelaatikkoa, en saa pois mielestä.
Hajottaa niin saatanasti.
En yhtäkkiä enää tiedä,
että miten ollaan.
On ollutkin niin helppoa,
eipä ole enää.
Tästäkö suunta on vain alas?
Oon niin monet taistelut käynyt,
oon pitänyt itseni pinnalla väkisin.
Just nyt tuntuu siltä,
että vetäkööt vaan mukanaan.
En jaksa taistella, en enää tällä kertaa.
Päätä särkee,
ahdistaa, vituttaa, itkettää.
Pitkään aikaan ei oo ollutkaan näin kurjaa.
"Kyllä se siitä,
kyllä sä nouset vielä."
Entä jos en saatana jaksa?

Ei pää kestä

Suurimman osan ajasta olo on hyvä,
tasapainoinen ja neutraali.
Sitten on hetkiä, kun romahtaa
kertaheitolla pohjalle.

Sä et tunnu enää todelliselta,
en enää muista sun ääntä enkä sen
puoleen sitäkään, miltä näytät.
En kuule sun ääntä enkä naurua,
en nää sun hymyä tai kasvoja.
Enkä sun huutoa, en sun halveksuvaa
katsetta, en sun silmiä.

Ikään kuin sua ei koskaan ollutkaan,
mutta teot oli kuitenkin.
Muistan sen pelon, ahdistuksen,
häpeän, kivun ja hädän.
Muistan kun silmissä sumeni,
muistan polttavan kivun kasvoilla.

Kun mä edes mietin näitä asioita,
mun koko keho valmistautuu,
jokaikinen lihas jännittyy ja
mieli on valppaana.
Toki en enää mieti usein,
silloin tällöin.
Yleensä iltaisin ennen nukkumaanmenoa.

Että heihei uni.

On se hienoo

Pää on jossain ihan kummallisessa paikassa,
enkä todellakaan tykkää tästä.
Mieli kieputtelee vuoristoradassa,
eikä se ole mitään rauhallista kyytiä.
Suoraan sanottuna pelottaa helvetisti,
en tajua mistään mitään.
Mieli käskee kiukutella,
yritän piiloutua peiton alle,
etten olisi kusipää.

Laatikon pohjalta löytyy yksi ainoa temesta,
ja toivon, että se toisi edes hetken rauhan.
Tavallaan tekee mieli eristäytyä,
haistattaa paskat koko maailmalle.
Jotenkin tunnen olevani kakkonen,
se toinen vaihtoehto,
niin monellakin eri tavalla.
Vituttaa.

Ruokahalu on kadoksissa,
kaikki on kadoksissa.
Välinpitämättömyys on saapunut,
en jaksa välittää, en niin mistään.

Take a shot

Pitkästä aikaa mieli vaeltaa siihen huoneeseen, jonka seinät olivat valkoiset. Jonka ovi oli turvalukossa, muttei sekään tuonut turvallisuuden tunnetta.
Muistot ovat sinällään jo haalistuneet, tuntuu, että siitä olisi suunnilleen ikuisuus. Vaikka todellisuudessa ei edes kahta kuukautta.
Jos voisin, tekisin asioita toisin. Mutta toki nyt puhuu viha, ei suinkaan järki. Järki tietää, että jos oisin tehnyt jotain toisin, en ehkä olisikaan täällä.

Onhan siinä jo askel. Nyt jos voisin päättää, vetäisin samalla mitalla takaisin. Ennen, kun mietin tapahtuneita, säpsähtelin ja pelkäsin.
Koko "suhde" oli tietynlainen kaava. Minä "mokasin", tuli riita. Minä rukoilin anteeksiantoa. Tämän kerran - joka kerta. Sitten hetken oltiin seitsemännessä taivaassa. Alusta. Oravanpyörä on valmis.

Kun narsistien uhrit toivovat parannusta tekijöille, en voi ymmärtää. Ehkä sitten joskus, en tiedä, mutta tällä hetkellä.. miksi mä toivoisin parannusta jollekin, joka on nöyryyttänyt, alistanut ja pelannut mun elämällä?
Ei se kadu sitä, mitä se teki, vaan sitä, että se jäi kiinni.
Mun puolesta voi mädäntyä helvetissä.

Sekavuuskompleksi

Tänään oon istunut kännykkä kourassa,
sulle kirjottaminen on ollut
vähemmän kuin hiuskarvan varassa.
Joku mun sydämessä ei tahdo
uskoa tai muistaa niitä kauheuksia,
mitä mä yli puoli vuotta kestin.
Kun sä sanot rakastavasi,
mä haluaisin kertoa, että niin mäkin.
Ei se katoa, ei kai vielä aikoihin.
Mutta tänään mun sydän tahto,
se tahto osoittaa mulle jotain ihan uutta.
Jotain paljon tärkeämpää.
Se rakkaus mikä mussa on,
rakkaus sua kohtaan, se on järjetön.
Sen ei pitäisi olla, se ei saisi olla.
Ei sua kohtaan, eikä ketään muutakaan
kohtaan, ei ennen kuin mä olen oppinut
rakastamaan itseäni yhtä lailla.

Mä kuvittelin, että kun revin kaikki kuvat,
lentoliput, kaikki muistot ja poltin ne,
silloin luulin, että päästin irti.
Mutta en mä todellisuudessa ollut
silloin vielä valmis siihen.
Varmasti se oli ainoa oikea ratkaisu,
ettei ne enää fyysisesti kummittele.

Huomenna mun haavat revitään auki,
mulla on nyt jo haavoittunut olo.
Haluan vain paeta, piiloutua, sulkeutua,
rakentaa muurin ympärille.
Jostain kumpuaa ajatus, että kun
huomisesta selvitään,
sen jälkeen ei tarvitse enää.
Huomisesta kun selvitään,
sen jälkeen voin alkaa elää.
Voin vahvistaa sitä rakkautta,
mistä mun sydän vihjasi tänään.
Sitä rakkautta itseä kohtaan.

En jaksa enää olla paska.
En jaksa enää vihata peilikuvaa.
En jaksa enää moittia kaikesta.
En jaksa enää tyytyä.
En jaksa enää ajatella muiden mielipiteitä.

Mutta mä tarvitsen huomisen,
mä tarvitsen haavojen auki repimisen,
että ne voi lähteä eheytymään.
Että mä voin eheytyä.

Missing

Viime päivinä mut on vallannut
suunnaton ikävä, se on puristautunut
ympärille, eikä se halua hellittää.
Kyllä edelleen muistan jokaisen
iskun sekä jokaisen loukkauksen,
mutta muistan myös sen toisen,
rakastavan, hellän puolen.
Ja kyllä, tiedän, ettei tämä jälkimmäinen
puoli ollut todellinen,
vaan pelkkää näytelmää.

Pää on mössönä nyt muutenkin,
kaikenlaista taas meneillään.
Enkä tiedä tänäänkään,
että miten päin pitäisi olla.