Jos elämä ois helppoo, sä olisit paha ihminen

Mä käyn vähän väliä Saatanan profiilissa,

seuraan ruudun takaa kuinka se elää ihan normaalia elämää.

En tiedä miksi, mutta mulla on sellanen mielikuva pinttynyt päähän,

ettei se saisi, enhän minäkään saa - tai ainakaan saanut.

Miten se voi elää itsensä kanssa,

sen jälkeen, mitä se mulle ja niille muille teki?

Mä muistan kun äiti soitti, käski istua.

"Sä oot voittaja" se sai sen itkun keskeltä sanottua.

Mä muistan kuinka mä astuin oikeussalista ulos.

Kuinka mua vastassa olevat ihmiset juoksi halaamaan mua.

"Mä olin ihan varma että sä tarviit tauon"

en tarvinnut.

Mutta mä myös muistan Saatanan hajun,

sen pelon, kivun, häpeän.

Full of broken thoughts

Mua satutetaan, kerta toisensa jälkeen,

uudestaan ja uudestaan, tavalla tai toisella.

Mut on opetettu siihen, että sattuu,

onko se sitten niin saatanan kummallinen juttu, että tahdon itsekin satuttaa itseäni?

Kyllästyttää aina hävitä viinalle,

se tulee ennen mua, joka tilanteessa.

Iskä on tehnyt sitä koko elämänsä,

siihen mä oon tottunut,

mutta että Rakas tekee,

uudestaan ja uudestaan,

siihen en.

Pitäisikö mun tottua,

vai päästää irti?

I don't wanna live like this today

On ongelmia suhteessa,

jotenkin ne kuitenkin selvitetään,

tää on kestänyt niin paljon, että se kestää mitä vaan.

Oli armeija, oli tavallaan toinen, oli syömisvammailu, on masennus,

oli uudestaan tavallaan toinen, oli ero.

Tuntuu että joku voima meitä vetää erilleen, mutta me taistellaan vastaan.

Ei mulla täysin huonosti mene muttei hyvinkään.
Ahdistusta on, itsetuhoisia ajatuksia on, masennusta on.
Mutta kyllä mä selviän, niin kuin aina,
eihän mulla ole muutakaan vaihtoehtoa.

Syksyllä aloitan luultavasti traumaterapian,
laitoin taannoin myös hakemuksen jonnekin,
ehkä elämällä on vielä annettavaa,
vaikkei olisikaan, pitäähän se selvittää.

Täysin tuntematon, kaikist kiehtovin ajatus

Se on kaukana siellä fyysisesti,
henkisesti se on vielä kauempana,
en tajua, mutta en mä tee mitään sen eteenkään, että tajuaisin.
"Oliko toi vaan jotain hetken huumaa?" multa kysytään ja mä nostelen olkapäitäni.
Niin, oliko se, onko se, mitä se on?
Voiko ystävyys olla hetken huumaa?

Kenelle mä kertoisin siitä halista,
kenelle mä puolestaan kertoisin tästä,
kun se on halin jälkeen ollut niin omituinen.
Kenen kanssa mä miettisin sen omituisuutta?

Hide your face shame on you

Oli juhannus, oli Holvi, oli humala,

äkkilähtö juhannukseen jo torstaina, kolme ryypättyä päivää.

Oli yö, kello jotain neljä, oli Holvin aika lähteä kotiin,

se halaa, kovaa, pitkään, aavistuksen liian pitkään ja kuiskaa korvaan että olen tärkeä,

irtaudutaan ja kasvot ovat lähekkäin,

käännän pään hienovaraisesti pois.

Se menee ja huikkaa kuinka hauskaa hänellä oli.

Naamakirjasta luin humalaisena kuinka läheinen ihminen on Saatanan kanssa, aamulla tämä ihminen tulee ja mua ahdistaa aivan suunnattomasti, mitä jos se on kertonut sille, että missä mä asun.

Se vielä kehtasi pyytää kyytiä Rakkaalta Helsinkiin, kyytiä sille ja Saatanalle.

Muistan kuinka se sanoi ettei enää ikinä tahdo olla tekemisissä sen kusipään kanssa,

vihastuttaa, ahdistaa, kaikkea mahdollista.

Vittu.

How to make me smile?

On mennyt huonosti, oikeastaan todella huonosti,

haudon pääni sisällä keinoa päästä pois,

mutta en tahdo pilata vanhempieni lomaa sillä tavalla,

toisaalta tahdon myös nähdä siskontyttöni kasvavan

ja päästä viettämään omia häitäni.

Mutta sattuu niin saatanan kovaa, tahdon saatana tämän kaiken pahan olon pois, mutta kuinka? Käyn joka ikinen sekunti sotaa pääni sisällä, mutta yritän näyttää ulospäin jotain aivan muuta.

Raiskaus pyörii mielessä jatkuvasti, en tiedä, kuinka saisin muuta ajateltavaa,

yöllä se tapahtuu uudestaan ja uudestaan unimaailmassani,

pitäisikö minun vain olla tyytyväinen rahat taskussani ja unohtaa koko juttu?

Olisipa se niin helppoa.

Lähteekö tämä likaisuuden tunne koskaan pois?

Mä vihaan.

vihaan koko vitun maailmaa.

istun baarissa, äskön mulla oli hauskaa, mutta nyt mä kirjotan, päätelkää siitä.

haistakaa kaikki vittu.