Vaik koskettiin pohjaa ja kahlattiin vesiin syviin, meille käy hyvin

Neljä vuotta sitten mun elämä oli täynnä

epävarmuutta, tuskaa ja ahdistusta.

Pisimmät suunnitelmat oli päivän, 

ehkä viikon päähän.

Suurin haave ja toive oli selvitä siitä hetkestä,

selvitä minuutti, tunti, päivän loppuun saakka.

Jos en ajatellut itsemurhaa joka ikinen päivä, 

se oli suuri saavutus.

Jos pystyin huolehtimaan kodista ja itsestäni, 

olin ponnistellut valtavasti.

Nyt, neljä vuotta myöhemmin, 

mulla on ammatti ja vakituinen työsuhde,

on pitkän tähtäimen suunnitelmia ja haaveita, 

ja viikon päästä aviomies.

Arjen asiat rullaa kaikki omalla painollaan, 

oon pääsääntöisesti onnellinen ja

mikä tärkeintä, luotan itseeni ja siihen,

että selviän, pärjään, pystyn ja kykenen.

Joskus on vaikea ymmärtää,

että olen oikeasti tässä pisteessä.

Miten se teho-osastolla itsemurhayrityksen

takia makaava ihmisen kuori pääsi tänne asti?

Mistä helvetistä mä oon repinyt kaikki ne voimat,

että jaksoin tarpoa monen monta vuotta kaikkien

niiden vastoinkäymisien läpi?

Miten siitä raiskausta, likaisesta, arvottomasta

ja mitättömästä kasvoi tämä, kuka nyt olen?

Rakastettu, arvokas, upea ja ihana minä.

Siitä pisteestä, kun kaverisuhteiden luomiset

ahdisti liikaa, kun keneenkään en uskaltanut

luottaa ja olin varma, että kaikki haluaa satuttaa.

Koko maailma oli paha, kaikki oli pahaa.

Kukaan ei päässyt lähelle, kukaan ei saanut

tulla lähelle.

Tähän, kun oot sinä. Ensimmäinen hali,

ja tiesin, miltä tuntuu olla turvassa.

Jos oisit kuka tahansa muu, jos aikaa olisi

kulunut vähemmän, jos ei oltaisi säädetty

puolin ja toisin välissä muita juttuja,

et varmaan olisi viikon päästä aviomies.

Mutta sä olet, ja mä tiedän, että niin sun

kuuluukin olla. Ei kenenkään muun.

Tahdon olla sun vierelläs aina, vuodet yhdessä pois kuluttaa

Mä rakastan sua.

Ne kolme hulluu sanaa, jotka nykyään kuulen

ja myös sanon päivittäin, useampina päivinä

jopa monta kertaa.

Sanoja, joita oon kuullut läpi elämän,

mutta jotka on saanut oikean merkityksen

vasta oikean ihmisen löydyttyä rinnalle.

En muista tarkkaan, että milloin ne kuulin

ekaa kertaa sun suusta, mutta muistan sen

tunteen, jonka ne sanat mussa sai aikaan.

Ne pyöri mun päässä, leikittelin niillä koko ajan,

kuuntelin rakkauslauluja ja olin onnellinen. 

Kokonainen. Mutta samaan aikaan se oli pelottavaa;

mulla meni pitkään, ennen kun sanoin ne itse ääneen.

Nyt se on vakio, kuuluu osaksi jokaista päivää.

Eikä sitä aina edes tajua, vaikka niitä tarkoittaa

ja tietää ja tuntee olevansa rakastettu.

Silti ne sanat aiheuttaa sitä samaa onnea

ja saa mut tuntemaan itseni kokonaiseksi.

Oon oppinut, että mitä on rakkaus,

mitä on rakastaa ehdoitta.

Myötä- ja vastoinkäymisissä. Ja erityisesti

niissä vastoinkäymisissä, joita meidän

matkan varrelle on osunut paljon.

Mutta mikään niistä ei oo saanut meitä rikki,

mikään ei oo ollut vahvempaa, kuin meijän rakkaus.

Ja mä tiedän, ettei mikään jatkossakaan tuu olemaan.

Opitaan, tehdään virheitä, opitaan lisää.

Sitähän se loppupeleissä on; yhdessä opettelua,

yhdessä oppimista, kompromisseja. 

Eikä mun tarvitse varoa sanojani, ei tarvitse

pelätä, että tuleeko nyt näistä housuista

tai tästä nenäkorusta sanomista.

Ei tarvitse pelätä, jos moikkaa kaupan kassalle,

joka sattuu olemaan mies, 

että tuleeko siitä tuntien riita.

Sä oot kaunis. Maailman kaunein. Maailman ihanin.

Teet musta onnellisen. Haluun olla sun kanssa.

En haluu ikinä erota. En haluu koskaan menettää sua.

Niitä sanoja, joita edelleen kuulen päivittäin,

vaikka olisin ollut kaksi vuorokautta peiton alla 

hiukset pesemättä ja kiukutellut kaksi tuntia.

Sitä on rakkaus. 

Oot yksi noista tähdistä, jotka taivaal loistaa

Mieli palaa siihen hetkeen, kun istutaan sohvalla

ovikellon soidessa ja mä siirryn seuraamaan

tilannetta ikään kuin seuraisin elokuvaa.

Näen itseni mytyssä sohvan nurkassa, 

näen tyhjän katseen ja mielen, 

joka yrittää suojella ihan kaikelta.

Yö vietetään valvoen, puhutaan, muistellaan, 

nauretaan, itketään ja hoetaan samoja asioita.

Mieleen palaa kaikki painajaiset, 

joissa sä nouset haudasta, 

kuinka joku koditon on vallannut hautasi

ja kaikki muut unet, joita silloin näin.

Ensimmäinen päivä, ensimmäinen elokuva, 

ensimmäinen kuukausi, kesä, juhannus, 

joulu ja huomenna ensimmäinen vuosi

sen jälkeen, kun oli sun aika lähteä.

Palaat mieleen toistuvasti, en saa mitään

pois enkä varsinkaan sitä, etten ehkä

koskaan saanut käsiteltyä kuolemaasi kokonaan.

Sitä, etten pystynytkään auttamaan, 

en osannut pelastaa.

Mikään, mitä tein, ei riittänyt.

Kuolemaasi ja elämääsi ennen sitä, 

siihen kaikkeen liittyy edelleen kipeitä haavoja,

jotka eivät ole vieläkään arpeutuneet.

Silloin kuvittelin, että käsittelin kaiken, 

vaikka todellisuudessa paljon oli myös 

todellisuuden pakenemista. 

Sitä samaa, mitä sä teit, sitä samaa, 

joka lopulta vei sulta hengen.

Ikävä on, ei enää samanlainen, 

ei enää päivittäistä tuskaa, 

ei samanlaista kipua tai surua, 

mutta lähestyvä vuosipäivä sai kaikki nämä

tunteet taas pintaan.

Toivottavasti sulla on hyvä olla siellä jossain. 

Väärä näytelmä miks kukaan ei keskeytä

Jokin aika sitten herätessä luin sähköpostin,

jossa kerrottiin, että korkein oikeus on hylännyt

valituslupahakemuksen.

Eikä siinä vielä mitään, mutta hylky on

tullut 2.6. Kesäkuussa. Kuusi kuukautta sitten.

Alkuun mun mieli hyssytti, ei hätää, eihän siinä mitään.

Mun mieli työnsi tän tallelokeroon, 

yritti piilottaa sen johonkin,

ikään kuin se ei edes olisi totta.

Vaan onhan se, totisinta totta.

Tuntuu siltä, kun olisi vedetty matto jalkojen alta. 

Siltä, että olen likainen ja arvoton.

Ettei mulla ole arvoa edes sen vertaa, 

että mulle olisi ilmoitettu asiasta heti.

Ei heti, ei viikon, ei kuukauden eikä edes

viiden kuukauden viiveellä, 

vaan puoli vuotta myöhemmin. 

Ja nytkin vain siksi, että itse kyselin asian perään.

Sattuu, sattuu aivan saatanasti, 

vaikka pää yrittikin sysätä koko asian piiloon.

Yritän ajatella, että sille oli syynsä, 

miksi sain tämän tietooni vasta nyt.

Ehkä kaiken alkuvuoden paskan jälkeen

maailmankaikkeus halusi suojella ja olla

heittämättä enää yhtään paskaa kaiken

niiden alkuvuoden kriisien jälkeen.

Mutta mikään ei silti saa pois tätä tuskaa, 

ei tätä arvottomuuden tunnetta.

Juuri nyt se ei lähde. 

Se ei lähde, vaikka hoen olevani yhtä hyvä ja

arvokas kuin kaikki muutkin, 

ei vaikka yritän ajatella asian positiivisia puolia.

Ajan kanssa varmasti helpottaa, niin kuin aina kaikki, 

mutta juuri nyt ei, ei mikään.

Mut se mikä saadaan kestämään, ei voi tulla helposti, ei sitä pysty estämään

Meidän matka alkoi jo reilusti yli kaksi vuotta sitten,

pitkään kuljettiin varovaisesti vierekkäin,

samaa tietä eteenpäin, mutta kuitenkin pidettiin

etäisyyttä, reilua turvaväliä.

Joskus lähdettiin eri teitä omille poluille, 

sitten kuljettiin taas hetken matkaa yhdessä,

kunnes polut taas erkanivat.

Sillä kertaa ne todella erkanivat, 

eksyttiin kauas toisistamme.

Mutta pikkuhiljaa kummankin polut lähenivät toisiaan,

kunnes ne yhdistyivät jälleen yhdeksi.

Tällä kertaa ei tarvita turvavälejä, ei etäisyyttä.

Tällä kertaa kuljetaan käsi kädessä, 

yhdessä ja samaan suuntaan.

Hitaasti, nopeasti, takaperin, kuinka tahansa, 

mutta yhdessä. Yhdessä kivistä tietä, 

yhdessä ylä- ja alamäet, yhdessä tasaiset kohdat.

Joskus mä kuljen sun takana, 

keräilen sun lompakot ja avaimet, 

kun unohdat ne matkan varrelle.

Joskus mä istun kädet puuskassa, 

kun olo on toivoton ja haluaisin luovuttaa,

ja silloin sä kannustat mua jatkamaan.

Joskus sä vedät kuperkeikkoja, heität

kärrynpyöriä, kävelet käsilläsi, pompit, 

ja teet kaikkea muuta, kun etenet.

Silloin mun voi olla vaikea pysyä sun mukana, 

mutta silloin mä rauhotan sua, 

lähden mukaan sun tyyliin edetä tai

annan sulle vähän tilaa.

Joskus mä jään ihmettelemään maailmaa,

yritän parantaa kaiken ja meinaan jumiutua

ja silloin sä jäät ihmettelemään mun kanssa hetkeksi

kunnes potkit eteenpäin.

Joskus me tasapainotetaan toisiamme, 

joskus ollaan hölmöinä minä vastaan sinä, 

mutta loppujen lopuksi ollaan kuitenkin aina me.

Meidän tiimi, me vastaan maailma. 

Ja meillä on aina rakkaus,  meillä on aina toisemme.

Oli eilen, on tänään ja tulee olemaan huomennakin.

Mut vaikka meillä vaikeet ois rakas mä en anna sun työntää mua pois

Jokin aika sitten saatoin sut bussipysäkille,

sanottiin moikka, nähdään taas,

mutta siihen meni yli vuosi ja sen ajan sisään

mahtui suuri määrä kaikenlaista.

Silloin oli tyyny, oli bussipysäkki jotka toi mieleen

sut ja sen, ettet ollut täällä.

Kuljin lenkkipolkuja, kuuntelin musiikkia, 

joka muistutti susta ja juoksin kovempaa, 

että saisin edes hetken ilman sua ajatuksissani.

Oli nuuskapurkki joka löytyi myöhemmin

sängyn alta, oli unia ja satoja asioita, 

jotka muistutti susta. Siitä, että olit poissa.

Mutta vaikka kuinka yritin uskotella itselleni, 

etten mieti sua, ettei sulla ole sijaa mun ajatuksissa, 

sä olet aina ollut siellä. Se olet aina ollut sinä. 

Joskus salaa haaveilin meistä, siitä mitä

voitaisiin olla, jos oltaisiin.

Jos ei oltaisi oltu kummatkin vaikeita, 

tunnevammaisia ja pelokkaita.

Tai ennen kaikkea jos et olisi ollut

sulkeutuneisuuden lisäksi oikeasti suljettuna.

Mutta nyt sun tyyny on oikeasti sun tyyny, 

se on sitä joka ikinen yö.

Lenkkipolut kuljetaan yhdessä, 

biisit kuunnellaan yhdessä.

Enää en kieriskele ikävässä, en sure tai

yritä korvata sua vartalotyynyllä. 

Nyt sä olet siinä, jakamassa arkea, ihan

normaaleja asioita, tekemässä ruokaa ja niin edelleen.

Sä olet siinä, kun mä itken raskasta päivää, 

nappaat syleilyyn ja kerrot, että kaikki järjestyy.

Että yhdessä me selvitään mistä vaan. 

Yhä edelleen joudun välillä pysähtymään

ja muistuttamaan itseäni siitä, 

että sä todella olet siinä, että me todella ollaan me.

Että se on todellisuutta, eikä unta eikä haaveilua.

Myös niinä päivinä, kun ollaan riidelty koko päivä

mitättömän typeristä asioista,

kun tekisi mieli kirota koko maailma,

oon sanoin kuvaamattoman onnellinen,

että sä olet siinä.

Että sä olet siinä ja että olet luvannut pysyä siinä.

Enkä voisi kiitollisempi tai onnellisempi olla.

Päivä päivältä rakastan sua vaan

enemmän ja enemmän.

Koko elämän mittainen kriisi

Tää vuosi on enemmän ja vähemmän mennyt

ehkä muiden ehdoilla; ystävän kuoleman aikaan

olin se, keltä lohtua haettiin. Silloin moni

ystävyyssuhde oli koetuksella, osa jäi kokonaan.

Koin jo silloin, että mun suru ja tunteet jäi

huomiotta, kiellettiin hautajaiset ja ihmeteltiin, 

että miksi tilanne on mulle vaikea.

Syyllisyys ja kaikki muu jäi leijumaan, kun

tuli muita vastoinkäymisiä, joista yritin selvitä.

Alkuvuosi meni toisen ihmisen tunteita mukaillen

ja päättyi lopulta siihen, että luovuin siitä,

sillä se ei antanut minulle moneen kuukauteen

enää mitään - päinvastoin, söi viimeisetkin rippeet.

Työharjoittelu päättyi koronan takia,

jäin yhtäkkiä taas kotiin - kuljin valtavan matkan

tuskan, hien ja kyyneleiden kanssa, jotta pääsin

siihen pisteeseen, että olin valmis opiskelemaan.

Mutta sitten se riistettiin multa, vietiin pois. 

Kesällä elämään ilmestyi ihminen, jota en koskaan

toivottanut tervetulleeksi - uhkailuja, seuraamista,

viestejä, manipulointia ja niin edelleen.

Ja syksyn tullen hyppäsin taas siihen kelkkaan, 

jossa myötäelän liian vahvasti toisen tunteita.

Olen jälleen tilanteessa, jossa siedän paljon ja

annan kaikkeni, mutta ajoittain en saa mitään takaisin.

Kaiken lisäksi pian tapahtuva valmistuminen

pelottaa, kauhistuttaa, ahdistaa.

Mitä jos en olekaan valmis? Mitä jos en löydäkään

töitä? Mitä jos en osaakaan mitään?

Mitä jos en edes valmistu, koronatilanteesta tai

jostain muusta syystä johtuen?

Mun mielikuvissa valmistuminen on aina ollut

hieno tapahtuma, mahtavuutta ja ylpeyttä.

Se on ollut asia, jota oon odottanut kun kuuta nousevaa, 

oon tehnyt sen eteen töitä valtavasti.

Mutta nyt, kun se on käsillä, mun tunteet on kaikkea

muuta, kun mitä mä odotin niiden olevan.

Tuntuu, että oon tosi hukassa.

Vaikka tiedän, että en ole - ei mun pitäisi olla

ja asiat on hyvin. On asunto, mies, pian valmistun.

On suunnitelmia ja haaveita, on ihmisiä ympärillä.

Mutta silti musta tuntuu,

että oon hukassa. Eksynyt.