Oot yksi noista tähdistä, jotka taivaal loistaa

Mieli palaa siihen hetkeen, kun istutaan sohvalla

ovikellon soidessa ja mä siirryn seuraamaan

tilannetta ikään kuin seuraisin elokuvaa.

Näen itseni mytyssä sohvan nurkassa, 

näen tyhjän katseen ja mielen, 

joka yrittää suojella ihan kaikelta.

Yö vietetään valvoen, puhutaan, muistellaan, 

nauretaan, itketään ja hoetaan samoja asioita.

Mieleen palaa kaikki painajaiset, 

joissa sä nouset haudasta, 

kuinka joku koditon on vallannut hautasi

ja kaikki muut unet, joita silloin näin.

Ensimmäinen päivä, ensimmäinen elokuva, 

ensimmäinen kuukausi, kesä, juhannus, 

joulu ja huomenna ensimmäinen vuosi

sen jälkeen, kun oli sun aika lähteä.

Palaat mieleen toistuvasti, en saa mitään

pois enkä varsinkaan sitä, etten ehkä

koskaan saanut käsiteltyä kuolemaasi kokonaan.

Sitä, etten pystynytkään auttamaan, 

en osannut pelastaa.

Mikään, mitä tein, ei riittänyt.

Kuolemaasi ja elämääsi ennen sitä, 

siihen kaikkeen liittyy edelleen kipeitä haavoja,

jotka eivät ole vieläkään arpeutuneet.

Silloin kuvittelin, että käsittelin kaiken, 

vaikka todellisuudessa paljon oli myös 

todellisuuden pakenemista. 

Sitä samaa, mitä sä teit, sitä samaa, 

joka lopulta vei sulta hengen.

Ikävä on, ei enää samanlainen, 

ei enää päivittäistä tuskaa, 

ei samanlaista kipua tai surua, 

mutta lähestyvä vuosipäivä sai kaikki nämä

tunteet taas pintaan.

Toivottavasti sulla on hyvä olla siellä jossain. 

Väärä näytelmä miks kukaan ei keskeytä

Jokin aika sitten herätessä luin sähköpostin,

jossa kerrottiin, että korkein oikeus on hylännyt

valituslupahakemuksen.

Eikä siinä vielä mitään, mutta hylky on

tullut 2.6. Kesäkuussa. Kuusi kuukautta sitten.

Alkuun mun mieli hyssytti, ei hätää, eihän siinä mitään.

Mun mieli työnsi tän tallelokeroon, 

yritti piilottaa sen johonkin,

ikään kuin se ei edes olisi totta.

Vaan onhan se, totisinta totta.

Tuntuu siltä, kun olisi vedetty matto jalkojen alta. 

Siltä, että olen likainen ja arvoton.

Ettei mulla ole arvoa edes sen vertaa, 

että mulle olisi ilmoitettu asiasta heti.

Ei heti, ei viikon, ei kuukauden eikä edes

viiden kuukauden viiveellä, 

vaan puoli vuotta myöhemmin. 

Ja nytkin vain siksi, että itse kyselin asian perään.

Sattuu, sattuu aivan saatanasti, 

vaikka pää yrittikin sysätä koko asian piiloon.

Yritän ajatella, että sille oli syynsä, 

miksi sain tämän tietooni vasta nyt.

Ehkä kaiken alkuvuoden paskan jälkeen

maailmankaikkeus halusi suojella ja olla

heittämättä enää yhtään paskaa kaiken

niiden alkuvuoden kriisien jälkeen.

Mutta mikään ei silti saa pois tätä tuskaa, 

ei tätä arvottomuuden tunnetta.

Juuri nyt se ei lähde. 

Se ei lähde, vaikka hoen olevani yhtä hyvä ja

arvokas kuin kaikki muutkin, 

ei vaikka yritän ajatella asian positiivisia puolia.

Ajan kanssa varmasti helpottaa, niin kuin aina kaikki, 

mutta juuri nyt ei, ei mikään.

Mut se mikä saadaan kestämään, ei voi tulla helposti, ei sitä pysty estämään

Meidän matka alkoi jo reilusti yli kaksi vuotta sitten,

pitkään kuljettiin varovaisesti vierekkäin,

samaa tietä eteenpäin, mutta kuitenkin pidettiin

etäisyyttä, reilua turvaväliä.

Joskus lähdettiin eri teitä omille poluille, 

sitten kuljettiin taas hetken matkaa yhdessä,

kunnes polut taas erkanivat.

Sillä kertaa ne todella erkanivat, 

eksyttiin kauas toisistamme.

Mutta pikkuhiljaa kummankin polut lähenivät toisiaan,

kunnes ne yhdistyivät jälleen yhdeksi.

Tällä kertaa ei tarvita turvavälejä, ei etäisyyttä.

Tällä kertaa kuljetaan käsi kädessä, 

yhdessä ja samaan suuntaan.

Hitaasti, nopeasti, takaperin, kuinka tahansa, 

mutta yhdessä. Yhdessä kivistä tietä, 

yhdessä ylä- ja alamäet, yhdessä tasaiset kohdat.

Joskus mä kuljen sun takana, 

keräilen sun lompakot ja avaimet, 

kun unohdat ne matkan varrelle.

Joskus mä istun kädet puuskassa, 

kun olo on toivoton ja haluaisin luovuttaa,

ja silloin sä kannustat mua jatkamaan.

Joskus sä vedät kuperkeikkoja, heität

kärrynpyöriä, kävelet käsilläsi, pompit, 

ja teet kaikkea muuta, kun etenet.

Silloin mun voi olla vaikea pysyä sun mukana, 

mutta silloin mä rauhotan sua, 

lähden mukaan sun tyyliin edetä tai

annan sulle vähän tilaa.

Joskus mä jään ihmettelemään maailmaa,

yritän parantaa kaiken ja meinaan jumiutua

ja silloin sä jäät ihmettelemään mun kanssa hetkeksi

kunnes potkit eteenpäin.

Joskus me tasapainotetaan toisiamme, 

joskus ollaan hölmöinä minä vastaan sinä, 

mutta loppujen lopuksi ollaan kuitenkin aina me.

Meidän tiimi, me vastaan maailma. 

Ja meillä on aina rakkaus,  meillä on aina toisemme.

Oli eilen, on tänään ja tulee olemaan huomennakin.

Mut vaikka meillä vaikeet ois rakas mä en anna sun työntää mua pois

Jokin aika sitten saatoin sut bussipysäkille,

sanottiin moikka, nähdään taas,

mutta siihen meni yli vuosi ja sen ajan sisään

mahtui suuri määrä kaikenlaista.

Silloin oli tyyny, oli bussipysäkki jotka toi mieleen

sut ja sen, ettet ollut täällä.

Kuljin lenkkipolkuja, kuuntelin musiikkia, 

joka muistutti susta ja juoksin kovempaa, 

että saisin edes hetken ilman sua ajatuksissani.

Oli nuuskapurkki joka löytyi myöhemmin

sängyn alta, oli unia ja satoja asioita, 

jotka muistutti susta. Siitä, että olit poissa.

Mutta vaikka kuinka yritin uskotella itselleni, 

etten mieti sua, ettei sulla ole sijaa mun ajatuksissa, 

sä olet aina ollut siellä. Se olet aina ollut sinä. 

Joskus salaa haaveilin meistä, siitä mitä

voitaisiin olla, jos oltaisiin.

Jos ei oltaisi oltu kummatkin vaikeita, 

tunnevammaisia ja pelokkaita.

Tai ennen kaikkea jos et olisi ollut

sulkeutuneisuuden lisäksi oikeasti suljettuna.

Mutta nyt sun tyyny on oikeasti sun tyyny, 

se on sitä joka ikinen yö.

Lenkkipolut kuljetaan yhdessä, 

biisit kuunnellaan yhdessä.

Enää en kieriskele ikävässä, en sure tai

yritä korvata sua vartalotyynyllä. 

Nyt sä olet siinä, jakamassa arkea, ihan

normaaleja asioita, tekemässä ruokaa ja niin edelleen.

Sä olet siinä, kun mä itken raskasta päivää, 

nappaat syleilyyn ja kerrot, että kaikki järjestyy.

Että yhdessä me selvitään mistä vaan. 

Yhä edelleen joudun välillä pysähtymään

ja muistuttamaan itseäni siitä, 

että sä todella olet siinä, että me todella ollaan me.

Että se on todellisuutta, eikä unta eikä haaveilua.

Myös niinä päivinä, kun ollaan riidelty koko päivä

mitättömän typeristä asioista,

kun tekisi mieli kirota koko maailma,

oon sanoin kuvaamattoman onnellinen,

että sä olet siinä.

Että sä olet siinä ja että olet luvannut pysyä siinä.

Enkä voisi kiitollisempi tai onnellisempi olla.

Päivä päivältä rakastan sua vaan

enemmän ja enemmän.

Koko elämän mittainen kriisi

Tää vuosi on enemmän ja vähemmän mennyt

ehkä muiden ehdoilla; ystävän kuoleman aikaan

olin se, keltä lohtua haettiin. Silloin moni

ystävyyssuhde oli koetuksella, osa jäi kokonaan.

Koin jo silloin, että mun suru ja tunteet jäi

huomiotta, kiellettiin hautajaiset ja ihmeteltiin, 

että miksi tilanne on mulle vaikea.

Syyllisyys ja kaikki muu jäi leijumaan, kun

tuli muita vastoinkäymisiä, joista yritin selvitä.

Alkuvuosi meni toisen ihmisen tunteita mukaillen

ja päättyi lopulta siihen, että luovuin siitä,

sillä se ei antanut minulle moneen kuukauteen

enää mitään - päinvastoin, söi viimeisetkin rippeet.

Työharjoittelu päättyi koronan takia,

jäin yhtäkkiä taas kotiin - kuljin valtavan matkan

tuskan, hien ja kyyneleiden kanssa, jotta pääsin

siihen pisteeseen, että olin valmis opiskelemaan.

Mutta sitten se riistettiin multa, vietiin pois. 

Kesällä elämään ilmestyi ihminen, jota en koskaan

toivottanut tervetulleeksi - uhkailuja, seuraamista,

viestejä, manipulointia ja niin edelleen.

Ja syksyn tullen hyppäsin taas siihen kelkkaan, 

jossa myötäelän liian vahvasti toisen tunteita.

Olen jälleen tilanteessa, jossa siedän paljon ja

annan kaikkeni, mutta ajoittain en saa mitään takaisin.

Kaiken lisäksi pian tapahtuva valmistuminen

pelottaa, kauhistuttaa, ahdistaa.

Mitä jos en olekaan valmis? Mitä jos en löydäkään

töitä? Mitä jos en osaakaan mitään?

Mitä jos en edes valmistu, koronatilanteesta tai

jostain muusta syystä johtuen?

Mun mielikuvissa valmistuminen on aina ollut

hieno tapahtuma, mahtavuutta ja ylpeyttä.

Se on ollut asia, jota oon odottanut kun kuuta nousevaa, 

oon tehnyt sen eteen töitä valtavasti.

Mutta nyt, kun se on käsillä, mun tunteet on kaikkea

muuta, kun mitä mä odotin niiden olevan.

Tuntuu, että oon tosi hukassa.

Vaikka tiedän, että en ole - ei mun pitäisi olla

ja asiat on hyvin. On asunto, mies, pian valmistun.

On suunnitelmia ja haaveita, on ihmisiä ympärillä.

Mutta silti musta tuntuu,

että oon hukassa. Eksynyt. 

Tylsä elämä ja valheita sävytteeks, enkä tän jälkee ees muista omaa nimeeni

Samaan aikaan oon hukassa, mutta kuitenkin

tunnen olevani enemmän elossa kuin aikoihin.

Mutta kuitenkin odotan koko ajan jotakin;

vaikka odotuksen olisi pitänyt jo loppua. 

Päätin lopettaa erään odottamisen,

asuntokin on jo valmis.

Silti tuntuu, että en ole yhtään mitään, 

en ehkä ole tuntenut olevani mitään moneen kuukauteen.

Sinä päivänä, kun työharjoittelu keskeytyi, 

kadotin itseäni päivä päivältä vähän enemmän.

Mikä minä olen auttamaan tai tukemaan muita, 

kun olen vain kuori siitä, mitä olin joskus?

Yritän tehdä aktiivista työskentelyä sen eteen, 

että voisin olla jälleen se sama ihminen, se, 

jonka löytämiseen tein vuosia töitä.

Mutten ole ihan varma, että mitä se oli,

mitä silloin oli toisin?

Oli rutiinit, oli arki ja sitä kautta koin onnistumisia, 

mutta sille en vielä mahda mitään, en mitään.

Herään joka aamu johonkin mitättömään,

peilistä tuijottaa aina se sama saatanan tyyppi, 

joka ei ole ole yhtään mitään, 

jota ei tarvita yhtään missään.

Joskus elin tälläistä elämää, koska ei ollut voimia

muuhun, koska en nähnyt syytä elää.

Nyt on kuitenkin voimia, on halua, on intoa, 

mutta ei ole mitään, mihin purkaa sitä.

Mihin hukuttaa ajatukset tai mitään,

jonka vuoksi kokisin olevani hyödyllinen.

Kerron itselleni, että tämä on vain tällänen vaihe, 

että tämän läpi on vain kuljettava ja on ihan

normaalia tuntea tälläsiä tunteita, 

mutta omakaan lohduttava puhe ei riitä.

Putoan silti sinne kuoppaan, jossa seurana

on itsesääli, epätoivo ja muita yhtä epäedullisia tunteita.

Kaikki on hyvin, on paljon hyvää,

mutta miten voisin nauttia mistään siitä, 

kun mun on niin paska olla itseni kanssa? 

Ja niin kai välillä pitää vähän särkyä, niin askeleet on varmemmat kun taas tanssii ehjänä

Mun pää on täynnä jotakin ihmistä,

jota en ole koskaan edes nähnyt.

Sen ihmisen ei pitäisi tietää musta mitään,

mutta se tietää kuitenkin paljon

ja mitä enemmän tiedän sen tietävän, 

sitä enemmän se nostaa ahdistusta.

Yritän jättää omaan arvoonsa, 

yritän muistaa, ettei sitä saisi päästää pään sisään.

Mun puhelimen näytöllä on kuitenkin sanoja, 

jotka porautuu mun mieleen. 

Sanoja, jotka jää pyörimään sinne.

Huora, kodinrikkoja, ruma naama.

Sanat ovat aina vain sanoja,

mutta eniten sattuu se, etten ole tehnyt mitään, 

jonka takia ansaitsisin saada osakseni tätä.

Minä en ole se, joka on jotain rikkonut.

En ole se, joka on tukehduttanut toisen, 

joka on alistanut toisen nurkkaan.

En ole rikkonut, satuttanut tai tehnyt onnettomaksi.

Ei se ottaisi mua kainaloon,

ei se antaisi mun nyyhkyttää sen rintaa vasten, 

ei se silittelisi tai kuuntelisi, 

kuinka kerron olevani ruma huora ja lisäksi kodinrikkoja,

eikä se varsinkaan pitäisi motivaatiopuhetta, 

joka päättyy sanoihin "sähän oot

tehnyt onnettomasta miehestä onnellisen."

Vaikka tiedän olevani riittävä, enkä enää

ahdistu ajatuksesta, että mua kutsutaan

huoraksi tai kodinrikkojaksi,

ahdistaa mua ihan hulluna se, että sain 

myös tappouhkauksen.

Se pelottaa ja se ahdistaa, eikä se riitä, 

että pelkään itseni puolesta;

pelkään myös toisen puolesta.

Se saa päässä sumenemaan.

On maailmassa tapahtunut myös hyviä asioita,

maailmaan mahtuu paljon hyvää taas.