Koko elämän mittainen kriisi

Tää vuosi on enemmän ja vähemmän mennyt

ehkä muiden ehdoilla; ystävän kuoleman aikaan

olin se, keltä lohtua haettiin. Silloin moni

ystävyyssuhde oli koetuksella, osa jäi kokonaan.

Koin jo silloin, että mun suru ja tunteet jäi

huomiotta, kiellettiin hautajaiset ja ihmeteltiin, 

että miksi tilanne on mulle vaikea.

Syyllisyys ja kaikki muu jäi leijumaan, kun

tuli muita vastoinkäymisiä, joista yritin selvitä.

Alkuvuosi meni toisen ihmisen tunteita mukaillen

ja päättyi lopulta siihen, että luovuin siitä,

sillä se ei antanut minulle moneen kuukauteen

enää mitään - päinvastoin, söi viimeisetkin rippeet.

Työharjoittelu päättyi koronan takia,

jäin yhtäkkiä taas kotiin - kuljin valtavan matkan

tuskan, hien ja kyyneleiden kanssa, jotta pääsin

siihen pisteeseen, että olin valmis opiskelemaan.

Mutta sitten se riistettiin multa, vietiin pois. 

Kesällä elämään ilmestyi ihminen, jota en koskaan

toivottanut tervetulleeksi - uhkailuja, seuraamista,

viestejä, manipulointia ja niin edelleen.

Ja syksyn tullen hyppäsin taas siihen kelkkaan, 

jossa myötäelän liian vahvasti toisen tunteita.

Olen jälleen tilanteessa, jossa siedän paljon ja

annan kaikkeni, mutta ajoittain en saa mitään takaisin.

Kaiken lisäksi pian tapahtuva valmistuminen

pelottaa, kauhistuttaa, ahdistaa.

Mitä jos en olekaan valmis? Mitä jos en löydäkään

töitä? Mitä jos en osaakaan mitään?

Mitä jos en edes valmistu, koronatilanteesta tai

jostain muusta syystä johtuen?

Mun mielikuvissa valmistuminen on aina ollut

hieno tapahtuma, mahtavuutta ja ylpeyttä.

Se on ollut asia, jota oon odottanut kun kuuta nousevaa, 

oon tehnyt sen eteen töitä valtavasti.

Mutta nyt, kun se on käsillä, mun tunteet on kaikkea

muuta, kun mitä mä odotin niiden olevan.

Tuntuu, että oon tosi hukassa.

Vaikka tiedän, että en ole - ei mun pitäisi olla

ja asiat on hyvin. On asunto, mies, pian valmistun.

On suunnitelmia ja haaveita, on ihmisiä ympärillä.

Mutta silti musta tuntuu,

että oon hukassa. Eksynyt. 

Tylsä elämä ja valheita sävytteeks, enkä tän jälkee ees muista omaa nimeeni

Samaan aikaan oon hukassa, mutta kuitenkin

tunnen olevani enemmän elossa kuin aikoihin.

Mutta kuitenkin odotan koko ajan jotakin;

vaikka odotuksen olisi pitänyt jo loppua. 

Päätin lopettaa erään odottamisen,

asuntokin on jo valmis.

Silti tuntuu, että en ole yhtään mitään, 

en ehkä ole tuntenut olevani mitään moneen kuukauteen.

Sinä päivänä, kun työharjoittelu keskeytyi, 

kadotin itseäni päivä päivältä vähän enemmän.

Mikä minä olen auttamaan tai tukemaan muita, 

kun olen vain kuori siitä, mitä olin joskus?

Yritän tehdä aktiivista työskentelyä sen eteen, 

että voisin olla jälleen se sama ihminen, se, 

jonka löytämiseen tein vuosia töitä.

Mutten ole ihan varma, että mitä se oli,

mitä silloin oli toisin?

Oli rutiinit, oli arki ja sitä kautta koin onnistumisia, 

mutta sille en vielä mahda mitään, en mitään.

Herään joka aamu johonkin mitättömään,

peilistä tuijottaa aina se sama saatanan tyyppi, 

joka ei ole ole yhtään mitään, 

jota ei tarvita yhtään missään.

Joskus elin tälläistä elämää, koska ei ollut voimia

muuhun, koska en nähnyt syytä elää.

Nyt on kuitenkin voimia, on halua, on intoa, 

mutta ei ole mitään, mihin purkaa sitä.

Mihin hukuttaa ajatukset tai mitään,

jonka vuoksi kokisin olevani hyödyllinen.

Kerron itselleni, että tämä on vain tällänen vaihe, 

että tämän läpi on vain kuljettava ja on ihan

normaalia tuntea tälläsiä tunteita, 

mutta omakaan lohduttava puhe ei riitä.

Putoan silti sinne kuoppaan, jossa seurana

on itsesääli, epätoivo ja muita yhtä epäedullisia tunteita.

Kaikki on hyvin, on paljon hyvää,

mutta miten voisin nauttia mistään siitä, 

kun mun on niin paska olla itseni kanssa? 

Ja niin kai välillä pitää vähän särkyä, niin askeleet on varmemmat kun taas tanssii ehjänä

Mun pää on täynnä jotakin ihmistä,

jota en ole koskaan edes nähnyt.

Sen ihmisen ei pitäisi tietää musta mitään,

mutta se tietää kuitenkin paljon

ja mitä enemmän tiedän sen tietävän, 

sitä enemmän se nostaa ahdistusta.

Yritän jättää omaan arvoonsa, 

yritän muistaa, ettei sitä saisi päästää pään sisään.

Mun puhelimen näytöllä on kuitenkin sanoja, 

jotka porautuu mun mieleen. 

Sanoja, jotka jää pyörimään sinne.

Huora, kodinrikkoja, ruma naama.

Sanat ovat aina vain sanoja,

mutta eniten sattuu se, etten ole tehnyt mitään, 

jonka takia ansaitsisin saada osakseni tätä.

Minä en ole se, joka on jotain rikkonut.

En ole se, joka on tukehduttanut toisen, 

joka on alistanut toisen nurkkaan.

En ole rikkonut, satuttanut tai tehnyt onnettomaksi.

Ei se ottaisi mua kainaloon,

ei se antaisi mun nyyhkyttää sen rintaa vasten, 

ei se silittelisi tai kuuntelisi, 

kuinka kerron olevani ruma huora ja lisäksi kodinrikkoja,

eikä se varsinkaan pitäisi motivaatiopuhetta, 

joka päättyy sanoihin "sähän oot

tehnyt onnettomasta miehestä onnellisen."

Vaikka tiedän olevani riittävä, enkä enää

ahdistu ajatuksesta, että mua kutsutaan

huoraksi tai kodinrikkojaksi,

ahdistaa mua ihan hulluna se, että sain 

myös tappouhkauksen.

Se pelottaa ja se ahdistaa, eikä se riitä, 

että pelkään itseni puolesta;

pelkään myös toisen puolesta.

Se saa päässä sumenemaan.

On maailmassa tapahtunut myös hyviä asioita,

maailmaan mahtuu paljon hyvää taas.

Mä liikuin kaiken aikaa kohti uutta alkua

Mulla on toisinaan tunne, kuin eläisin väärää elämää.

Ikään kuin mut olisi heitetty keskelle kaaosta, 

keskelle oikean elämän pakohuonepeliä.

Etsin epätoivoisena vastauksia, vihjeitä tai

ihan mitä tahansa, joka auttaisi ulos tästä. 

Tästä kaaoksesta, näistä tapahtumista, 

tästä kaikesta, mitä on ollut meneillään.

Toisinaan tuntuu, että mut on laitettu automaatiolle, 

että maailma pyörii ympärillä normaalisti, 

mutta mä teen kaiken automaattisesti.

Päivät pyörii normaalisti, aika vaihtuu, mutta

mun mieli laahaa jossain kaukana.

Se ei pysy perässä kaikissa näissä

tapahtumissa, joita tänä vuonna on tapahtunut.

En tiedä, että mistä kaikki sai alkunsa -

onko tämä jotain jatkumoa, joka päättyy, 

vai onko tämä vain elämää, jonka narut oon

hukannut ja jotka mun pitää saada taas käsiini. 

Isoja asioita on joka tapauksessa tapahtunut,

suuria vastoinkäymisiä ja suuria muutoksia.

Tää vuosi on ollut täynnä odotusta, 

millon oon odottanut mitäkin.

Odottanut, että aikaa kuluu L'n kuolemasta,

että voisin alkaa käsittelemään muita asioita.

Odottanut, että H'n kanssa asiat järjestyisi,

odottanut, että sen tilanteesta kuuluisi jotain uutta. 

Odottanut, että asunto olisi taas asumiskelpoinen, 

odottanut, että korontilanne helpottaisi.

Ja kun L'n kuolema antoi tilaa muulle,

meni opiskelun suhteen matto jalkojen alta

ja kun siihen alkoi tottua, H lähti lukkojen taakse.

Jossain vaiheessa tuntui, että kaikki elämän

osa-alueet oli vituillaan: ei asuntoa, ei työtä/opiskelua,

parisuhde oli tuhoon tuomittu, ystävien ja perheen kanssa

oli suuria ongelmia, oma terveys huolestutti.

Hiljalleen kuitenkin, pala palalta asiat lähti rakentumaan.

Toisinaan on ollut hetkiä, kun se rakennelma 

on romahtanut tyystin ja olen taas joutunut

aloittamaan sen prosessin täysin alusta.

Toisinaan se on sujunut pitkän matkaa ongelmitta, 

joskus irtoaa pala sieltä täältä.

Muuttaisinko jotain, jos voisin, sitä on mahdoton

sanoa vielä tässä vaiheessa,

en ehkä ole löytänyt kaiken tarkoitusta vielä. 

Mutta mä tiedän, että joku päivä löydän ja silloin

voin sanoa, etten muuttaisi mitään. 

Että tämän vuoden tapahtumat ovat rakentaneet

musta taas kerran helvetisti vahvemman ihmisen.

Sillä välin mun täytyy lopettaa odottaminen, 

mun täytyy alkaa elämään tätä hetkeä.

Nauttia siitä, mitä on ympärillä ja haaveilla siitä, 

mitä tulee olemaan.

Mä en oo rikki vaan vähän kulunu

Mieli on ollut solmussa ja täynnä lukkoja,

oon ollut täynnä epämääräisiä tunteita, 

joiden käsittely ei onnistunut yrityksistä huolimatta.

On ollut syyllisyyttä L'n kuolemasta,

on ollut yleistä tuskaa ja hämmennystä, 

oon tuntenut olevani turha ja mitätön.

Jossain vaiheessa aloin kadottamaan itseäni, 

annoin itseni hukkua kaiken alle.

Olin epävarma kaikesta, elämästä yleisesti, 

tulevaisuudesta, menneisyydestä ja kaikesta muusta.

Kuka minä olen, mitä minä haluan,

mihin olen menossa, mitä haluan olla.

Pitkään olin täysin varma siitä, 

että tämä on vain uutta minuutta,

että olisin vain paha ihminen,

jonka takia kaikki ympärillä on rikki tai

vähintäänkin rikkoutuu minun takia.

Että pahuuteni takia tunnen oloni taas huonoksi.

Päivät kului pitkälti itkien, mikään ei kiinnostanut, 

mikään ei jaksanut innostaa.

Pelkäsin aloittaa mitään mukavaa puuhaa,

sillä tiesin sen loppuvan ja tiesin, 

että sama paha olo hyökkäisi heti takaisin.

Eikä mikään ole vieläkään täysin selvää,

töitä on tehtävä, jotta saan kaikki solmut auki.

Vuosi kokonaisuudessaan on ollut kamala, 

niin kamala, ettei ole ihmekään,

että olen vähän hukassa kaiken ja itseni suhteen.

Olen kuitenkin nyt alkanut löytämään

ja ottamaan vastaan avaimia, 

joilla osa lukoista on lähtenyt aukeamaan.

Päättänyt, että nyt se työ vain on tehtävä, 

on revittävä itsestä se voima, 

että saan loputkin lukot ja solmut selvitettyä.

Mun täytyy vain löytää itseni uudestaan.

Oon keskeneräinen ja vähän vielä rikki, oon vaan ihminen jolla on rohkee sydän

Kyllä mä ennen suakin tiesin, miten olla onnellinen,

tiesin, että kuka mä olen ja tiesin, 

mitä haluan olla ja miten rakastaa itseä.

Sut tavatessani koin takiasi onnea, 

jonkalaista en ole ennen kokenut ja ehkä

nojauduin liikaa siihen.

Nojauduin liikaa ajatukseen siitä, että nyt sä

olet mun onneni, että mikään muu ei voi tehdä

mua onnelliseksi, ei ainakaan sillä tavalla.

Ja kun sä katosit mun elämästä, 

mä kadotin sun lisäksesi myös itseni, 

mä ehkä lähdin liikaa elämään siihen samaan. 

Mä hyppäsin itse pää edellä siihen. 

Mutta se ei ole sinun syytäsi, se ei ole rakkauden

syytä vaan yksinomaan omia keskeneräisiä

asioita, joiden takia mahdollistin sen itselleni.

Mä itse annoin itseni hukkua siihen suohon, 

mä itse sukelsin pohjaan asti. 

En ajatellut, että saisin sua enää elämääni, 

sitä mä en koskaan edes kuvitellut. 

Mutten osannut silti olla hyppäämättä. 

Ehkä se keskitien löytäminen onkin asia, 

jonka suhteen täytyy vielä kasvaa ja kehittyä.

En päästä ollenkaan henkisesti lähelle, 

tai sitten jos päästän, nojaudun liikaa,

unohdan sen, että onni lähtee itsestä.

Kukaan muu tässä maailmassa ei voi tehdä

mua onnelliseksi, ellen ole itse onnellinen itseni kanssa.

Tiesin sen kyllä jo ennen sinua,

mutta suhun rakastuminen sai mut unohtamaan, 

etten voi antaa vastuuta mun onnesta kenellekään muulle.

Kadotin itseni totaalisesti ja kuvittelin, että

se johtui siitä, että sä katosit. 

Mutta mä olin minä jo ennen sinua ja 

nyt sä oot taas siinä.

Ja se on pelottavaa, todella pelottavaa.

Tästä päivästä lähtien mun täytyy

muistaa taas, että miten rakastan myös itseäni.

Juuret viimein kylmän kiven murtaa, jos ymmärtää odottaa

On mahtunut taas paljon ja kaikkea, 

paluu arkeen, joka ei edes tunnu arjelta,

ikävää, valtavaa ikävää, epätietoisuutta, pään

hajoamista, kun kaikki päivät kuluu samojen seinien sisällä.

Vastapainona valtavaa onnea, pieniä ihania

toivonpilkahduksia, rauhallisuutta, naurua, 

iloa, hymyjä, kiitollisuutta. 

Istun rantakalliolla ja katson mun ystäviä tajuten, 

ettei mikään voisi olla täydellisempää kuin se hetki siinä.

Uusia päämääriä, tavoitteita, haaveita, jopa nyt, 

kun koko maailma on pysähtynyt.

Paljon odotettavaa, paljon nähtävää, 

paljon koettavaa ja nyt vielä enemmän, 

kun mikään ei maailmassa ole niin kuin pitäisi.

Vaikka koko vuosi on ollut sarja vastoinkäymisiä, 

on ollut itkua, surua ja valtavaa tuskaa, 

on ollut epätoivoa ja halu luovuttaa,

niin olen sinnikkäästi jaksanut kulkea eteenpäin.

Oon jaksanut iloita siitä, mitä on ja haaveilla siitä, 

mitä kaikkea tulee olemaan.

Vaikka välillä jäisi mielummin sänkyyn makaamaan

sen sijaan, että nousisi taas samaan päivään,

jota vain kutsutaan eri nimellä, 

en ole tehnyt niin.

Tälläkin on varmasti merkityksensä,

joku tarkoitus, että päivät kuluvat samalla rutiinilla

- ehkei pää kestäisi sitten, jos olisi toisin.

Ei voi ainakaan paeta ajatuksiaan tanssilattialle

tai leikkiä, että kaikki olisi täydellistä. 

Ehkä tämä on maailman tapa kertoa, 

että nyt on vaikeaa ja nyt saa pysähtyä.

Että nyt täytyy pysähtyä.

Ja siitäkin huolimatta, että kaikki on mennyt 

enemmän tai vähemmän päin persettä, 

on ollut paljon kannattelevia ja voimaannuttavia asioita.

Hetkiä, asioita, tilanteita ja ihmisiä, 

jotka ovat saaneet jaksamaan, 

on antanut voimaa ja tahtoa rämpiä

tämänkin suon läpi.

Enkä mä vaihtaisi sekuntiakaan, koska mä tiedän, 

että kaikella on tai tulee olemaan jokin tarkoitus.

Eikä mikään muuta sitä, 

että mä olen voittaja joka tapauksessa, 

kävi miten kävi.