Pidän elämäni itsekkäästi itselläni ja pidän fiilikset visusti aina itselläni

"Voidaanko tehä jotain extremeä",
se kysyy ja myöhemmin mä nauran,
että tosiaanko ollaan niin vanhoja,
että extreme tarkoittaa junaradalla kävelyä.
Me kuitenkin jäätiin juttelemaan yli tunniksi
yön pikkutunteina, syvällisiä.
Se kertoo, että on katsellut,
että esitänkö vain hyvinvoivaa vai onko se aitoa
ja päätynyt siihen tulokseen,
että jälkimmäinen vaihtoehto on oikea.
Kertoi, että muutos on erittäin selkeä
ja että häntä harmittaa,
kun aina puhuu omista asioistaan eikä
kysele minun aitoja oikeita kuulumisia.
Muisti jopa sen, etten ole saanut päätöstä.
Extremeä olikin ehkä syvällisten puhuminen,
kumpikaan kun ei ole kovin avoin.

Seuraavana iltana sain uusilta tuttavilta
kutsun pubiin ja hyppäsin pyörän selkään.
Muistan ajatelleeni heidät tavatessani ensikertaa,
etten heistä tule enää kuulemaan,
joten kutsu oli erittäin miellyttävä yllätys.
Ilta oli hauska ja se venyi aamuun asti,
joka ei ihan niin hauskaa ollutkaan ainakaan
sen kannalta, että maanantaina alkoi uusi työ.
Se jännitti ja jopa kauhistutti alkuun,
mutta kaikki ne tuntemukset katosi hyvinkin nopeasti.

Muuten olen ollut jossain ihmeellisessä suossa
viime aikoina ja se on vähän pelottanut,
kunnes ilokseni huomasin,
etten tälläkään kertaa ole putoamassa jyrkänteeltä,
vaan yksinkertaisesti suon syynä on naiseus.
Ja kyllähän mä tiedän jo muutenkin,
ettei huono päivä tai edes huono viikko
meinaa sitä, että olisin menettämässä otteeni.
Enkä sitä edes pelkää,
sillä tiedän, että se vaatisi melkoisen kasan
suuria vastoinkäymisiä päällekkäin,
että mut saisi musertumaan.
Nyt kun tiedän, miten mahtavaa elämä on
silloin, kun on mielenterveys kunnossa
ja löytänyt itsensä ja paikkansa,
aijon pitää tästä kiinni kynsin ja hampain.

Enkä mä muuten enää ole niin sulkeutunut kuin ennen,
tai sitten mulla vaan on nykyään niin harvoin
niitä fiiliksiä, jotka saa mut sulkeutumaan,
etten sen takia enää sulkeudu.
Kyllä mä silti nykyään herkemmin selitän,
että mistä on kyse,
kun on huonoja hetkiä tai päiviä.

Oon tallonu itteni tarpeeks kattonu sivust pyytäny anteeks

Loma meni hyvin, paremmin kuin hyvin.
Vanhat muistot väistyivät kauas pois,
kun sain paljon uutta ajateltavaa.
Mennessä bussimatka lentokentältä hotellille
tuntui oudolta, ahdistavalta ja pelottavalta.
Yksi ilta käveltiin entisen työpaikan ohitse
ja mä tunsin työntekijöiden katseet,
vaikka yritin tekeytyä näkymättömäksi.
Palatessa bussimatka oli haikeutta täynnä,
mutta hyvää haikeutta. Hymyjä ja naurua.
En enää pelkää,
en mennyt rikki enkä palasiksi.
Ja mä osoitin pärjääväni, eläväni omaa elämääni.
Ja niin sen kuuluukin mennä.

"Näytät hyvältä, tosi hyvinvoivalta.
Mahdatko sä edes tarvita terapiaa enää?"
terapeutti kyseli.
Nyt mulla on viisi terapiakertaa loppuvuonna
ja se tuntuu uskomattomalta.
Vähän pelottavalta, enimmäkseen mahtavalta.
Mä tein sen. Mä tein kaiken tän.
Mä oon puskenut päivästä toiseen,
arvesta toiseen, osastojaksosta toiseen.
Oon kaatunut, heittänyt kuperkeikkoja,
tippunut monia metrejä alas.
Oon noussut pystyyn, pyyhkinyt tomut vaatteista,
näyttänyt keskisormea maailmalle
ja niille, ketkä eivät ole uskoneet.
Ja vaikka mä kaaduin tuhat kertaa,
sillä ei ole mitään väliä.
Vaan sillä, että nousin ylös 1001 kertaa.

Mä pystyn, mä kykenen, mä voin.
Tehdä omat päätökseni,
elää sellaista elämää, kun itse tahdon.
Ja olla tekemättä sellaisia asioita,
joista en nauti.
Ja vaikka välillä edelleen tulee vastaan
kompastuskiviä - välillä pienen pieniä,
joskus vähän suurempia - niin mä pärjään.
Enkä mä koe enää minkäänlaista
tarvetta todistella sitä kenellekään.
Se on jonkun muun oma henkinen helvetti,
jos ei kestä tai luota siihen,
että mulla on kaikki hyvin,
etten mä enää murru.

Hit me, kick me, you can never get me

Oon lähdössä lomalle sen maahan,
ensimmäistä kertaa sen jälkeen,
kun se hakkasi mut.
Kun se jätti mut lojumaan hotellihuoneeseen
kera mustelmien ja järkkyneen mielen.
Tai eihän se meinannut edes jättää,
vaan yritti pelata edelleen valtapelejään,
mutta huoneen turvalukko pysyi visusti kiinni.
Siitä lähtien on ollut tiettyjä asioita,
joista se tulee mieleen.
Kun leikkaan kynsiä, muistan,
kuinka se vaati mua pitämään kynnet lyhyinä.
Messengerin viesti- ja soittoääni kun kuuluu,
muistan heti, että jos mulla
meni muutamakin minuutti vastata viestein,
jouduin selittelemään sitä.
Jos joku juo kaljaa ja korottaa ääntään,
palaan siihen hotellihuoneeseen, siihen yöhön.
Jotkut kappaleet tuo sen kaiken mieleen,
enkä mä vieläkään kuuntele niitä vapaaehtoisesti.

Mä en ikävöi, en ollenkaan,
enkä ole ikävöinyt yli vuoteen.
Mutta siihen maahan markustaminen
tuo väkisinkin muistoja mieleen ja
tarvitsen tämän, jotta voin saada uusia muistoja.
Etten enää pelkää, että muistan sen maan
taas muista, hyvistä asioista.
Matkaseurani on onneksi maailman turvallisin
ja luotan täysin siihen,
ettei mitään pääse tapahtumaan,
vaikka se sattuisikin taas olemaan
siinä kaupungissa.
Totta kai mä olen vähän huolissani,
mutten ainakaan kiellä tai peittele sitä.

Muistan, kuinka silloin pidin kaikkia miehiä
uhkina, kaikki olivat pelottavia.
Mä kaipasin kuitenkin kipeästi jotain,
että pääsisin yli herra narsistista.
Silloin mun elämään asteli A,
ja A oli turvallinen, hän palautti mun uskon
siihen, ettei kaikkia tarvitse pelätä.
Hän sai mun levottoman mielen rauhoittumaan,
ja vaikka hän myöhemmin teki vääriä valintoja,
oon silti onnellinen, että hän on yhä elämässäni.
Vaikka se tarkoittaakin tällä hetkellä
sähköpostien tai kirjeiden kirjoittelua ja
sitä, että päivässä on vain muutamia aikoja,
jolloin voin odottaa puhelimeni soivan.
Eikä tällä ole mitään tulevaisuutta,
mutta koen olevani sen velkaa.
Että autan hänet läpi vaikean ajan,
niin kuin hän auttoi minut läpi oman helvettini.

Huomenna mä kuitenkin lähden
ja aijon palata takaisin vähän vahvempana,
vähän rohkeampana ja voittajana.

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää

Mun kalenteri on täynnä pinkkiä korostustussia,
merkintöjä reissuista ja tapahtumista.
Mä oon mennyt ja tullut,
mieli on levottomampi kuin pitkään aikaan.
Jalat vie koko aika muualle,
mieli tahtoo tutkia jokaisen paikan.
Tuntuu, ettei täällä ole mitään mua varten,
liian pienet piirit, ihmiset tietää liikaa,
suurin osa vastaantulijoista on jollain tapaa tuttuja.
Tänä kesänä on ollut paljon ihania hetkiä,
naurua, tuhkimokännejä, muita kaupunkeja.
On ollut itkua, hymyä, onnea,
vähän turhautumista ja ahdistuneisuutta.
Pääosin tyytyväisyyttä elämään, itseen,
omaan henkiseen kasvuun.
Mä olen vihdoin mä, enkä kukaan muu.
Mun ei tarvitse kerätä rippeitä muualta,
kadehtia ketään itsevarmuudesta,
kumppanista, työ- tai opiskelupaikasta.
Mulla on kaikki narut omissa käsissäni,
maailma on täynnä mahdollisuuksia.
Eikä mun tarvitse tyytyä enää mihinkään,
mä tiedän, että ansaitsen onnea, arvostusta
ja kunnioitusta - enkä enää suostu muuhun.

Eilen "mennään yhille" sai nollan peräänsä,
meidän piti nähdä yhtä ystävän ystävää,
mutta yhtäkkiä meitä oli kokonainen pöytye.
Jossain vaiheessa iltaa sain kuulla
olleeni vedonlyönnin kohteena,
alkuun tunsin itseni esineeksi, halvaksi palkinnoksi
ja koko fiilis meinasi kadota.
Tunsin kuitenkin itseni taas ihmiseksi,
kun kävin kysymässä, että haluaako
nurkkapöydästä pitkiä katseita antanut komistus
liittyä seuraamme. Ja hän liittyi.
Tunsin pientä vahingoniloa, kun toinen
vedonlyöjistä iski silmänsä mieheen,
mutta mies ei nähnyt muuta kuin minut.
Karma is a bitch.
Loppuillasta en ollut palkinto enkä esine,
en silloin, kun mies kertoi elämästään,
en silloin, kun kerroin omastani.
En silloin, kun hän rekrytoi minua häkeen,
en silloin, kun hän kovaan ääneen kehui minua,
enkä edes silloin, kun hän vei minut kotiinsa.

Aamulla walk of shame, miinus shame tosin,
aurinkolasit kyllä syvällä päässä,
mutta vain peittämässä levinneitä meikkejä.
Eikä morkkis ole hiipinyt tähänkään mennessä,
enkä anna sen hiipiäkään.
Vaikka oli saman kaupungin kadut
ja sama määränpää,
ei ollut mitään syytä hävetä.
Paitsi ehkä siinä vaiheessa vähäsen,
kun kiersin samaa korttelia ympäri,
enkä millään meinannut ymmärtää,
että mihin suuntaan pitäisi lähteä.

Kaiken kaikkiaan jälleen yksi ihana reissu takana,
nyt laukun vaihto isompaan
ja pian mennään taas.

Tää on täysillä tai sit ei ollenkaan

Laivan käytävillä juteltiin siitä,
että mihin tylypahkan tupaan kuulutaan.
Meitä oli kolme puuskuhia ja yksi rohkelikko.
Rohkelikon kanssa juteltiin pari tuntia
tuulisella kannella, juotiin olutta
ja käveltiin käsi kädessä ympäri laivaa,
lopuksi päädyin sen kainaloon nukkumaan.
Aamulla se etsi vessaa, erehtyi ovesta
ja tuli joitain tunteja myöhemmin
hakemaan kenkänsä ja maastolippiksensä.
Terminaalin pihalla törmättiin,
keskustelun päätteeksi se huikkasi "nähdään",
mä hymyilin kauniisti, toivotin hyvää kotimatkaa
ja tiesin, ettei me tulla näkemään enää.

Lauantaina pilkun jälkeen törmättiin
puuskupuhiin ystävineen ja
päädyimme heidän luo jatkoille.
Yhden kanssa jumituttiin parvekkeelle
keskustelemaan syvällisiä
ja kun vihdoin mentiin sisälle,
kaikki muut nukkuivat jo.
Ulkona se kuiskutteli mulle ruotsiksi jotain
ja kun oli kylmä, se veti ihan lähelle
ja pyysi, etten päästäisi irti.
Taksissa se tarttu mun kädestä ja
kerto mun olevan vaimomateriaalia.
Mä hymyilin sille ja kerroin,
ettei siitä sais aviomiestä tekemälläkään.
Päädyin siis uudestaan kainaloon nukkumaan,
tällä kertaa vain eri sänkyyn.
Eri miehen kainaloon.

Sunnuntaiaamuna piilouduin aurinkolasien taa,
mutta silti tuntui, että kaikki tuijotti.
Että ne tiesi, mitä oon touhunnut.
Tuntui, että otsassa lukee walk of shame.
Kävelin katuja pitkin ja toivoin,
että ne vetäisi mut alleen.
Luovuin aurinkolaseista vasta ystäväni asunnossa
ja myöhemmin kun lähdettiin elokuviin
niitä samoja katuja pitkin,
tuntui, että edelleen pitää hävetä.
Ja kun mä sunnuntaiyön nukuin
ei-kenenkään kainalossa,
se tuntui paremmalta kun kumpikaan aiemmista.

Viikonloppuna ihailin ystäväni kaupunkia,
sen fiilistä ja sen ihmisiä.
Me naurettiin paljon, muisteltiin vanhoja ja
tehtiin paljon uusia muistoja.
Mun hiuksia haisteltiin laivan käytävillä,
mulle kerrottiin paljon kivoja asioita
ja mä uskalsin kertoa mun elämästä ihmisille.
Juotiin suuvettä ja lantaviiniä,
tanssittiin, ihailtiin maisemia,
juteltiin, tehtiin tuttavuutta uusien ihmisten kanssa.
Nähtiin molempina iltoina auringonlasku
ja -nousu samoilla silmillä.
Nukuttiin ihan liian vähän ja sunnuntaina
sain tsemppipuhetta morkkikseeni.
Lähtiessäni kysymys "kai sä vielä oot tulossa
sillon viikon päästä?"
Ja mä nauroin, että ihan hirveän syntinen
paikka, en vitussa tuu,
vaikka todellisuudessa aijon
ehdottomasti pakata laukkuni
ja lähteä uudestaan.

Mutta miksi mulla on edelleen morkkis,
vaikkei sängyissä tehtykään muuta kuin nukuttu?

Näin viikon jälkeen morkkis on väistynyt,
hälvennyt ja mä tajuan,
että yritän ehkä ottaa kiinni niitä menetettyjä
nuoruusvuosia, joina kamppailin
elämästä sen sijaan, että olisin nauttinut
normaalista nuoren ihmisen elämästä.
Luultavasti tarvitsen tätä,
jotta voin asettua aloilleni sitten,
kun oikea ihminen löytyy.

Ku joka toine ihmine nii saatanan raskas

"Oon niin surullinen sun puolesta,
ettei siitä tullutkaan mitään."
Ensin mua ärsytti, älkää olko, kun en mäkään oo.
Sitten mieleen juolahti ajatus,
että oonko jotenkin viallinen,
kun en ole surullinen tai pahoillani.
Mut miksi mä olisin?
Ei aina kaikki mene kuten on kirjoitettu,
ei kaikki toimi niin kuin on suunnitellut.
En mä osaa olla surullinen sellaisesta asiasta,
en mä osaa jäädä sen takia kotiin nyyhkyttämään
jäätelön, nenäliinojen ja surullisen musiikin kera.
"Kaikkien pitäis ottaa susta mallia,
oot niin itsenäinen ja vahva",
surprise surprise, kyllä mäkin saatan joskus
sunnuntai-iltaisin itkeä yksinäisyyttäni,
miettiä, että miten kaikilla muilla on joku,
mutta mulla ei ketään. En ole kenenkään ykkönen.
Mutta en mä myöskään aijo ottaa siihen
ketä tahansa ensimmäistä vastaantulijaa.
Elää elämääni niin, etten ole tyytyväinen.
Tyytyä johonkin, mikä ei tee mua onnelliseksi.
Rakentaa pilvilinnoja, että ehkä se muuttuu,
ehkä siitä tulee joskus hyvä kumppani,
ehkä meillä on vaaleanpunainen tulevaisuus.
Kukaan ei pystynyt rakastaa mua ehjäksi,
ihan itse mä nousin sieltä pohjalta,
itse mä tein sen työn,
että tajusin oman arvoni ja opin olemaan optimistinen.
Opin rakastamaan itseäni.
Pärjäämään itseni kanssa.
En aijo ottaa sitä riskiä, että mut revitään
takaisin sinne pohjalle tai luulla,
että saisin revittyä toisen sieltä pohjalta.

Mun on hyvä olla.
Välillä (aina) nukun päin persettä,
välillä ahistaa ja vituttaa,
eikä mikään tunnu miltään.
Mutta mä en hajoa, mee rikki tai kuole,
vaikka mulla olisi huonoja päiviä enemmän kuin hyviä.

On vain huonoja päiviä, ei huono elämä.

Kello on viittä vaille vittu mulla on siistii

Välillä kotona neljän seinän sisällä on liikaa
toimettomuutta, liikaa tyhjyyttä.
Sitä tavallaan tottuu siihen,
ettei tarvii olla mitään,
ei tarvii olla ketään varten.
Tai ei edes totu, vaan alkaa uskomaan niin.
Että täällä olen yksin omassa kuplassa,
eikä kukaan kaipaa tai näe tänne.
Yrittää tehdä edes jotain,
että tuntisi olonsa merkitykselliseksi,
mutta yleensä sekään ei auta.

Yritän kivenkovaa väittää itselleni,
että nyt oon jo luovuttanut päätöksen suhteen,
ettei se enää edes jaksa kiinnostaa.
Samaan aikaan mun sisällä on kasoittain raivoa,
joka patoutuu päivä päivältä enemmän.
Oon niin vitun vihanen,
enkä mä oikeastaan edes tiedä,
että mihin mä suuntaisin sen.
Siihen, että kestää ja kestää,
siihen, että koko prosessi on venynyt.
Siihen, että mun oli ehdottomasti
mentävä sinne avaamaan haavani,
vaikka yksikään tuomari ei voi enää edes
muistaa, että miten minä siellä puhuin.
Siihen, että tekijä on vapaalla jalalla,
luultavasti valtio sysää sille rahaa elämiseen.
Samaan aikaan mä kamppailen,
jään jalkoihin, vaikka haluaisin vaan elää.
Jättää sen kaiken taakse,
keskittyä tähän hetkeen.
Ehkä vähän nauttia lomasta.
Mutta ilmeisesti se on liikaa pyydetty.

Ja mun keinot loppuu,
päivä päivältä tää viha syö enemmän.
Enkä halua olla vihainen, ei se ole mua.
Mutta mä olen,
enkä mä tiedä,
että miten helvetissä tästä pääsee eroon.
En mä tahdo haluta heitellä tavaroita
tai huutaa, raivota ja riehua.
En halua enää kertaakaan painaa käsiä nyrkkeihin
ja nähdä kynsien jättämiä jälkiä kämmenissä.
En halua vetää happea sen jälkeen,
kun itken lohduttomasti
tai alkaa itkemään uudestaan,
juuri kun luulen rauhoittuneeni.
En halua enää pelätä,
että millon tulee se viimeinen niitti,
että milloin mun jaksaminen loppuu.