Thank you.

Kun mä itken meikit poskille ja
naureskelen kuinka kamalalta näytän,
sä tapitat mua nappisilmilläs
ja kysyt, että miten voit sanoo voin.
Mua hymyilyttää ja jatkan
"..mutta väliäkös sillä."
Sä istut, sä kuuntelet, sä kyselet,
vaadit perusteluita, tuijotat mun
turvonneita silmiä,
eikä mua yhtäkkiä enää oikeasti
haittaa se, että miltä näytän sillä hetkellä.

"Näin heti, että oot liian kiltti,
näin, et yrität peittellä jotain."
Ja siinä mä olin, siinä mä tein niin,
mitä yleensä en tee:
revin ne saatanan haavat auki,
yksi kerrallaan,
puhuin mun tunteista oikeilla nimillään.
Ja kun se vaati toistamiseen syytä,
että miksei mulla ole arvoa ja kun
mä kerta toisensa jälkeen
älähdin, että "en tiiä, ei vaan ole",
lopulta sen järjettömyyden alkoi sisäistämään.

Ja vaikka olin siinä kaikista haavoittumillani,
mitään pahaa ei tapahtunut,
muhun ei sattunut, mua ei satutettu.
Mua halattiin, mua kuunneltiin.
Ja kun tuntien päästä eräs halusi
herättää poikaystävänsä,
tää sanoi "etkä herätä. Meil on täällä
ihminen, joka ei pystyis sit nauttimaan
enää illasta", viitaten siihen,
että oon se, kuka miettii, että onko
toinen ok, tuo sille vettä, kääntää
sen kylkiasentoon ettei se tukehdu.

Kun sanotaan, että jossain on sellainen
ihminen, joka halaa sua niin lujasti,
että susta tulee taas kokonainen.
Oon muutaman kerran luullut,
että sellanen ihminen on jo tullut,
mut sit vaan syystä tai toisesta
lähtenyt pois tai rikkonut ehjän.
Nyt mä tajuan, että mitä sillä meinataan.
Nyt mä tajuan, että mitä se tarkoittaa.
Tää työnsi kaikkia niitä palasia
lähemmäksi toisiaan, anto mulle
tarvittavat välineet, että saan ne
liitettyä yhteen;
mun pitää kuitenkin tehdä se lopullinen
työ ihan itse.

Ja kun se kertoi myös asiasta,
joka on ollut sille erittäin vaikea,
ja kun mä sanon ne sanat,
joilla se liikuttuu kyyneliin,
silloin mä tiedän, että musta on moneen.
Ja mä oon niin kiitollinen,
oon enemmän kun kiitollinen.
Se, että mä käänsin selän sille,
koska itkin ja en halunnut näyttää heikkoutani,
johti siihen, että mä siirryin vastapäiselle
tuolille ja itkin avoimesti sen edessä.
Se ei tehnyt mitään mitä mä oon pelännyt,
ei nauranut, ei vähätellyt, ei lähtenyt
karkuun eikä hylännyt.

Sen hetken mä olin mä, mä olin ihminen,
mä en ollut se raiskattu, tai se,
kenellä on mielenterveysongelmia.
Mä olin ihan vaan ja ainoastaan minä,
arvokas ja hyväsydäminen minä.

Ei

En voi käsittää, oon elänyt elämäni
sillä tavalla, että oon ollut hyvä kaikille,
en oo ikinä satuttanut ketään
ainakaan tarkoituksella.
Oon sietänyt kaikenlaista, vuodesta toiseen
kokenut uusia ja jälleen uusia
vastoinkäymisiä.
Ja silti, aamuisin, kun herään, jaksan
päivästä toiseen uskoa, että kyllä
elämällä on vielä annettavaa,
että tää kaikki palkitaan jotenkin.

Raha-asiat ei oo ollut kunnossa sitten
kesäkuun, eikä ole vieläkään,
päinvastoin, tuntuu, että menee pahempaan.
Kun haluan opiskella,
en saa tarvitsemaani työrauhaa -
kun tulen kotiin, nukun aina ensin
muutaman tunnin ja sitten kertaan
koulussa käytyjä asioita, koska
eihän ne nyt jää päähän,
kun koko ajan joku häiritsee.

En enää tee juuri ollenkaan niitä asioita,
mistä nautin, mistä tulee hyvä olo.
Ei ole aikaa.
Kyllä mä sen yksinään vielä kestäisin,
mutta sitten kun on kaikki muut asiat.
Jatkuva epätietoisuus tulevaisuudesta,
rahasta, kaikesta. En jaksa.
Missä se helvetin palkitsevuus viipyy?

Entiselle

Oot ainoo, tai ainakin merkittävä syy sille, että oon tänä päivänä tässä, enkä multana maassa. Kun me tutustuttiin, olin hukassa enkä oikeen tiennyt itsekään, että kuka olen tai mitä haluan. Meidän suhde oli suurimmin osin hoitosuhde, ehkä jollain rakkauden tapasella höystettynä. Mä todella ymmärrän, että mun kanssa paloi loppuun, mun kanssa oli todella hankala elää. Eikä se kai ollut elämistä, se oli paapomista.
Loppupeleissä se oli pelkkää edestakaisin soutamista ja huopaamista, ei tiedetty, että miten päin oltaisiin. Vaikka mä todella arvostin kaikkea sitä, mitä mun eteen teit, en osannut ikinä pukea sitä sanoiksi. Toisaalta olin myös niin hajalla, ettei sitä varmasti teoistakaan pystynyt aistimaan.
Ja sä satutit mua loppuvaiheessa useita kertoja, sellaisilla tavoilla, mitä en todellakaan voinut uskoa sun tekevän. Ehkä sä yritit päästä musta eroon, ehkä sä olit vaan niin loppu, että ne johtivat hölmöilyihin. Yritin lypsää kerta toisensa jälkeen selitystä, syitä. Et osannut tai sitten et halunnut kertoa. En tiedä, eikä niillä ole enää mitään merkitystäkään.
Oon todella kiitollinen kuitenkin kaikesta siitä, mitä teit mun hyväksi. Ja tavallaan oon pahoillani, mut sit taas en. Mä olin sairas, sä tiesit sen, mä sanoin sulle monta kertaa, että mun kanssa ei ole pakko olla.
Me tavattiin väärään aikaan. Toki oli hyviä hetkiä ja kyllähän mä sua rakastin. Siitäkin huolimatta, että viikonloppuisin konttailit asuntomme lattialla, kun olit niin kännissä. Arkena odotin sua kotiin ja yritin omien voimavarojeni mukaan tehdä asioita, joista huomaisit mun arvostuksen.
Toivon että sulla menee hyvin. Toivon, että oot löytänyt onnen, niin kuin mäkin. Oisitkohan sä ylpeä musta, jos tietäisit, että miten hyvin mä nykyään pärjään?

Big big world

Edelleen on sellaisia pieniä hetkiä,
kun tekisi mieli romahtaa lattialle tai
hautautua peiton alle eikä nousta.
Ne on yleensä silloin, kun on
viettänyt paljon aikaa yksinään,
seinät alkavat kaatua päälle ja
tulee vääränlainen ilmoitus näytölle.
Silloin täytyy tehdä kaikkensa,
ettei puhelin lennä seinään.
Sitten alkaa ajatukset vaeltelemaan,
että jos jokin olisi ollut toisin,
asiat voisi olla nyt täysin eri tavalla.

Tuntuu, että oon maailman ainoa ihminen,
joka ei ole vielä löytänyt "sitä oikeaa",
ympärillä on pelkkää rakkautta
ja siitä hehkutetaan avoimesti.
Oon tuhlannut vuosia ja taas vuosia
ihmisiin, jotka ei todellakaan olisi
edes mun aikaani ansainnut.
Oon ollut kynnysmatto, seinäruusu,
roska joka heitetään pois, kun ei ole
enää tarvetta, roskakori,
johon kaadetaan aina vaan lisää.

Oon siinä vaiheessa, kun alan näkemään
itseäni positiivisemmassa valossa,
mutta kaipaan enemmän kuin koskaan
sitä, että olisi joku, joka kehuisi.
Kaataisi bensaa liekkeihin, että pääsisin
vielä ja edelleen eteenpäin.
Että saisin niitä työkaluja, joilla
voisin jatkaa tätä työstämistä.

Wish me a good luck

Huomenna se alkaa, se, mistä oon
haaveillut ties kuinka monta vuotta.
Palaan niiden seinien sisään,
joihin yli vuoden ajan raahauduin väkisin,
joissa yritin pitää itseni koossa.
Tavallaan tuntuu pelottavalta,
mitä jos ne seinät saa mut hajoamaan?
Vaikka tiedän, ettei ne seinät minua
kaatanut, vaan ne asiat, mitä niiden
ulkopuolella niihin aikoihin tapahtui.

Toisaalta on vahva olo,
kävin kamppailemassa seinien ulkopuolella,
ja nyt palaan sinne voittajana.
Demonit ja möröt on selätetty,
jäljellä oon vaan minä ja tahdonvoima.
Minä ja näyttämisenhalu.

Ja toisaalta, nyt fiksumpana ja kokeneempana
ihmisenä osaan varmasti avata suuni,
jos jaksaminen alkaa hipomaan
niitä rajoja, mistä suunta on vain alaspäin.

Ja on myös sellainen normaali jännitys,
sellanen, kun mahaa kutkuttaa.
Mutta en tahdo paeta peiton alle
itkemään tai lähteä karkuun.
Tarkistelen viiden minuutin välein,
että olenhan varmasti lukenut
aloitusajan oikein ja että onko tarvittavat
jutut jo laukussa.

Ei matka tapa, vaan se seura

Se hetki, kun lauantai-iltana tekisi mieli
hautautua peiton alle itkemään.
Puunaa asunto, laittaudu nätiksi, odota,
odota lisää, laita viesti.
Ei vastausta, ei tietenkään,
laita viesti ystävälle, että miten taas näin.
Että nyt haluan itkeä peiton alla yksin.
Ystävä järjestää mun ihmiset paikalle,
pian se on jo hakemassa mua.
Vaikka mä vinguin ja inisin, etten lähde,
en voi, en pysty, en kykene.
Mut siellä me oltiin, samoilla paikoilla,
jälleen kerran naurettiin kaksinkeroin.

Kun huudetaan "kuningas voittamaton",
mä kysyn mitä, koska kyllä, minullehan puhuttiin (vaikka se olikin biisitoive.)
Kun häviän kivi-paperi-sakset, älähdän,
että "sä katoit!" - mitenniin huono häviäjä.
Miniontuuletin, uuno ja juomapeli.
Helikopteri ja tarrojen liimausta, jälleen.
Ystävän jääkapin ovessa paperi,
jossa jokaisen piirtämät pippelit.

Jotenkin aina kuitenkin yhden kanssa
jutellaan enemmän kuin muiden,
sen hymy on jotain käsittämätöntä.
Toisinaan huomaan, että se saattaa
katsoa vähän pidempään,
hymyillä vähän enemmän.
"Mä päätin heti, et tullaan, ku kuulin,
et sä oot tulossa."

Fuck you and you

Ihmiset vakuuttaa ja vannoo,
laitan viestiä huomenna,
tulen luoksesi silloin ja tällöin.
Hetken ajan saatan jopa uskoa,
koska helvetti tätä mun hyväuskoista
sydäntä ja mieltä, joka ei halua uskoa
pahaa, ei kenestekään, ei ikinä.
Samaan aikaan on ihmisiä,
jotka oikeasti haluaa viettää aikaa kanssani,
mut mä pitkitän aina vaan,
koska yritän pitää kiinni niistä
olemattomista paskakasoista,
jotka eivät mua tai mun seuraa ansaitse.

Alkaa oikeesti vituttaa tää kaikki
helvetin kiltteys ja ystävällisyys,
enkö mä ikinä saa kasvatettua palleja?
Pääni sisällä tiedän tasan tarkkaan,
että miten pahat sanani asettelisin,
mut siellä ne on ja pysyy.

En mä enää jää samalla tavalla roikkumaan,
murehtimaan tai itkemään.
En vietä viikkokausia peiton alla
itsesäälissä velloen, jossittelemassa.
"haluan antaa mahdollisuuden selittää",
miksi haluan? Tai miksi uskon,
että sellaista tulisin koskaan saamaan?
Jotkut ihmiset ovat luotu kusipäiksi,
voisiko joku iskostaa sen mun päähän?