It's my life

Kun istun takapihalla auringossa,
vielä vähän unisena.
Ilmoitus uudesta viestistä "Miten menee",
joka sinällään jo sai sydämen jättämään
lyönnin jos toisenkin välistä.
Suljen näytön paniikissa, toinen viesti.
"Ikävöin sua"
Ei, sä et voi tehdä noin,
sä et vaan jumalauta voi.
Muutama yö taaksepäin poistin
meijän keskustelut, kuvat, kaikki,
poistin ne kaksikymmentätuhatta viestiä.

Sitten kun hoipertelen baaritiskille
myöhemmin ja kuulen, että mun nimeä
aletaan huutamaan innoissaan.
Se porukka, ne tyypit,
ja mä halusin tavallaan vaan itkeä ilosta.
Käytiin Tytön kanssa heittämässä
korkkarit kattoon ja toinen oli hämillään,
kuka sä olet, miten oot noin positiivinen.
"Sähän oot oikeesti hauska!"

Ulkopuolella henkeviä keskusteluja,
paljastuksia ja hämmennystä.

Ja takapihalla heitetään omenoita
kulhoon, eikä kukaan osu ikinä.
Joku herra kertoo, kuinka mä olen
koko illan kaunein nainen,
se halailee ja kehuu.

Aikamoinen lauantai, etten sanois.
Ja pää on taas sekasin,
muttei kuitenkaan.

Hei älä pysäytä mua, jos et osaa auttaa

Pitkään aikaan en oo tuntenut näin,
enkä muistanutkaan, kuinka kauheelta
tää kaikki tuntuu.
Makaan yksin peiton alla,
yritän kestää itseäni ja näitä ajatuksia.
Ehdin tottua siihen, että joku
sanoi aina huomenen ja hyvää yötä,
oli joku, jolle kerroin mitä ruokaa ajattelin tehdä.
Ympärillä pariskuntia, rakkautta,
kaikkea sitä, mitä haluaisin,
vaikken sitä aina uskallakaan myöntää,
en edes itselleni.

Olisi niin helppo lähteä vajoamaan,
vajota pohjalle asti.
Jäädä neljän seinän sisään,
haututua peiton alle.
Toisaalta tiedän, että nää on varmasti
ohimeneviä tunteita, että parin päivän
kuluttua nauran taas elämälle.
Tällä hetkellä se ei kuitenkaan lohduta,
kun oon pilkkopimeessä asunnossa
ja kyyneleet eivät ota loppuakseen.

Tekisi mieli sulkea puhelin,
jäädä tänne niin pitkäksi aikaa,
ettei kukaan enää muistaisi.
Hiljaisuudessa vaan kadota.

Is there anybody out there?

Kun sä saavuit elämään,
ensimmäiset pari viikkoa meni siihen,
että taistelin itseni kanssa.
En antanut tunteille tilaa,
en halunnut rauhoittua.
Jotenkin kuitenkin pääsit aina vaan
enemmän lähelle,
yhtäkkiä huomasin kertovani sulle
mun hölmöistä haaveista ja elämästä.
Lopetin aktiivisen etsimisen,
enkä enää nähnyt ketään muuta.
"A sitä ja A tätä, ainiin arvaa mitä A sano"

Mulla oli oikeesti tunne,
että oisit ollut siinä aina,
en ikinä joutunut miettimään, että
mitä voin sulle sanoa.
Kun mun työpäivän päätteeksi kiukutti,
annoit mun kiukutella, etkä sä lähtenyt,
puhuit kaikkea typerää,
että saisit mut nauramaan.
Sulla oli meille yhteiset kappaleet,
sä kerroit monesti päivässä tykkääväsi.
Kun mua pelotti, että yhtäkkiä katoat,
lupasit, että jos kiinnostus lopahtaa,
niin kerrot siitä suoraan.
Ja vakuuttelit ettet oo menossa minnekään.

Nyt oon taas siinä pisteessä,
että pää hajoaa kaikista ihmisistä,
mieli käy jatkuvasti ylikierroksilla.
Se rauha, minkä toit mukanas,
sä myös veit sen mukanas.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan,
eksyin vanhoihin keskusteluihin,
kuviin ja mua hymyilytti.
Kunnes mä suljin näytön, ja muistin,
ettet sä enää ookaan siinä.

Sä haluat vaan tilaa ja mä tein kaiken oikein

Et päästä lähelle muttet työnnä poiskaan,
annan aikaa, kerron, että olen
aina valmis kuuntelemaan,
tai sitten puhumaan ihan muista asioista.
Toisinaan saatoin laittaa ihania viestejä,
on ikävä ja olet mielessä sun muuta.
Käyt lukemassa, mutten saa vastausta,
ymmärrän tietenkin senkin.
Ymmärrän tietenkin, että haluat
keskustella tuttujen ja turvallisten ystävien kanssa
sekä senkin, että ryyppäät ja rälläät,
päivittelet kuinka ihana kesä ja ihanat ihmiset.

Mut sillon ku mä vietän ihanaa kesäyötä
takapihalla kaksinkerroin nauraen,
silloin kun mun ihanat ihmiset on ympärillä,
ne huomaa mut, ne puhuu mulle,
ne hymyilee ja nauraa mun kanssa.
Silloin oli varmaan pisin hetki,
kun sä et kävässytkään mun mielessä,
ja mä jumalauta nautin olostani.

Silloin mä ymmärrän oman arvoni,
ymmärrän, että mun ymmärtäväisyys
on naurettavaa ja tekee hallaa itselleni.
Mä yritin, mä tein kaiken oikein,
mä ihan oikeesti tein kaikkeni.
Kun sä joku aamu heräät tähän päivään
ja tajuat, että millasen ihmisen ajoit pois,
silloin mä oon jo nostanut kytkintä
ja jatkanut elämääni ilman sua.
Enkä mä aijo tuntea huonoa omaatuntoa,
eikä mun todellakaan tarvitse.

Bye bye bitches

Mun elämästä on kadonnut ihmisiä, toki osittain omasta tahdosta. Multa kysyttiin terapiassa "mitä sä menetät, jos et enää oo niiden kanssa?" Se tavallaan herätti mut, aloin miettimään, että oonko mä koskaan edes ollut osa sitä porukkaa? Se oli sitä, että mä menin ja istuin hiljaa, kuuntelin muita, toivon, että ilta olisi jo ohi.

Joo, se oli myös osittain sitä omaa pahaa oloa, mutta siinä porukassa mä en ollut mitään. Mä olin se omissa ajatuksissaan oleva tyttö, jolla ei ollut työpaikkaa, eikä koulutusta. Kun mä näin paria niistä pitkästä aikaa, mä kerroin mun uudesta työstä. Mä kerroin sen, koska halusin todistaa, että kyllä mäkin pystyn johonkin. Muille mä oon kertonut siitä syystä, että oon ollut hiton ylpeä itsestäni.

Kun on löytänyt itsensä, sen omituisen höpöttäjän, joka olin ennenkin, en enää halua olla seinäruusu. Mä uskallan puhua ihmisille, mä uskallan kertoa mielipiteeni, mä uskallan olla äänessä. Mä kerron typeriä vitsejä ja naureskelen niille vaikka yksin. Mä voin sanoa moista lähtien kaiken sen kummempia miettimättä.

Joskus on vaan tehtävä päätöksiä, mitkä ei ehkä ole sieltä helpoimmasta päästä. Ja niin, kyllähän se niin nähtiin, eroat ryhmästä, jossa olet ollut pienen ikuisuuden. Kysyikö yksikään yhtään mitään, ei kysynyt. Kyllä se ehkä vähän nakersi alkuun, mutta nyt, kun huomaa, ettei elämä ole yhtään sen hullumpaa ilman sitä, päinvastoin.. ei enää.

Bäng bäng typerä sydän

Kun astelen sun luo bussipysäkille,
niin monien peruuntuneiden kertojen jälkeen,
sä nappaat mut heti halaukseen,
tuntuu, että oisit ollu siinä aina.
Joku haastaa riitaa,
hyppään heti varpailleen, koska entiset
oisi saman tien provosoitunut.
Sä hymyilet ja tarjoat tupakan sille,
mä yritän peittää hämmästyksen.

Mut sit hiipii oman pään älyttömät pelot,
kaikki hiton skenaariot sun muut.
Toisaalta, ehkä se osoittaa sitä,
etten mä enää suostu olemaan pelinappula,
että oon oppinut arvostamaan itseäni -
edes hippasen verran enemmän.
Eikä siinä kyllä ollut mitään merkkejä,
ei mihinkään huonoon suuntaan.

Ehkä mä vaan pelkään, että käy huonosti,
siinä mielessä, ettei sitä inspaakaan.
Että se oli, tuli ja menee.
Eihän se kyllä siltä vaikuttanut,
mutta mistäs näistä ikinä tietää.

Älä beibi itke, vaa sano et sä pärjäät

Oon paahtanut eteenpäin sellasta vauhtia,
ettei mieli meinaa pysyä perässä.
Yritän niellä sydänsurut,
yritän painaa kaveriongelmat villasella.
Nykyään perusilme on hymy,
höpötän ja naureskelen.
Kohautan olkia kusipäille,
mitä sitten, ei ne mua muserra.

Jotenkin sitä yrittää olla niin
saatanan vahva,
sellainen voittamaton.
Luottamus itseen on kasvanut,
minäkuva on parantunut,
vaikkakin edelleen sisällä on se sama
pieni teinityttö, joka nieleskelee kyyneleitä
ja pakenee paikalta.
Aikuinen tyttö heittää vitsiksi,
hymyilee nätisti ja nyökyttelee.

Ehkä nyt elän niitä menetettyjä vuosia,
dokailen ja rällään,
painan täysillä eteenpäin.
Kattellaan sitte syssymmällä!