Cry baby

Nyt se saatanan ikävä iskee kovasti,
se riipii mun sydämeen ja puristaa sitä,
puristaa niin että sattuu.
Ja ne katoavaiset mustelmat eivät enää
ole täällä muistuttamassa.
Ja yhtäkkiä alan epäilemään kaikkea,
että jos et olisikaan paha.
Jos vain teit virheen - ja uuden ja uuden ja..
En mä enää edes muista sun hymyä,
en ääntä enkä mitään muutakaan.
Jos mä kuitenkin suljen silmät,
sä olet ihan siinä vieressä.
Jos mä pidän silmät suljettuna,
sä muutut kamalaksi,
nostat nyrkkisi ja sen saatanan kaljapullon.

Eihän sua voi korjata, eihän?
Ei sua voi, ei voi, ei,
vaikka sitä mun sydän haluaa.
Mun saatanan kieroutunut sydän,
ole nyt hetki hiljaa.

Mutta mä haluaisin yhden ainoan hetken,
sellaisen hyvän, kun sä pitelet mua
ja silität mun selkää.
Ja kun mulla on hirveän kurja olo,
en halua kenenkään muun lohtua,
kuin sun, vaikkakaan et sä tunne empatiaa.

V*ttu

Ostin neljällä eurolla kirjan narsismista,
kaivan yliviivaustussin ja yhtäkkiä huomaan,
että jokaisella aukeamalla on keltaista.
Paljon, paljon keltaista.
Ja kun sä olet valehtelematta koko päivän
laittanut viestiä,
en tiedä mitä hittoa tapahtuu.
Mun järki huutaa että älä helvetti vastaa,
sydän kirkuu kirjoittamaan.
Sivelen mustelmia, tunnen kipua,
muistan, että miksi lähdin.
Sydän ei muista,
vaikka se murtui miljooniksi
ja taas miljooniksi palasiksi,
joka ikisen lyönnin myötä.
Ja niitä oli. Monta.

Ja silti, kun sä edelleen syyllistät mua,
mun sydän uskoo sen.

Mustelmat käsivarsissa ja kasvoissa,
ne ei oo mitään.
Ajan kanssa ne haalenee ja lopulta katoaa.
Mutta entä sydän?
Kuka sitä enää ikinä voisi saada kokoon?
Se on murskattu, se on tuhansina,
miljoonina palasina,
osa palasista jäi sen hotellihuoneen lattialle,
osa on kai sinulla.
Yhtäkkiä mä oon yksin, taas,
kera mustelmieni.
Ja mä haluan vaan itkeä,
vajota johonkin hiton syvälle.

Vierailija 44

Turvatarkastuksen jälkeen mulle tyrkätään
vierailija 44 -kyltti ja laitan sen roikkumaan
paidan reunasta, vilkuilen ympärilleni.
Ankea odotusaula, jossa tuolit ovat
muodostaneet ringin, lisänä muutama
penkki huoneen reunoilla.
Kirjoitan viimeisen viestin sinulle ja
nostan katseeni, en ole edes tajunnut,
että sinne on saapunut lisää ihmisiä.
Sitten näen jonkun,
jonkun, joka on täydellinen kopio sinusta,
hieman isommalla nenällä.
Hetken päässä pyörii, miten sinä muka
voit olla siinä.
Suunpielet nykii ylöspäin ja yhtäkkiä
olen hirveän tyyni, rauhallinen.
Sä et ole fyysisesti täällä,
et jakamassa näitä isoja asioita,
mutta niinhän sä aina sanot;
"Oon aina sun kanssa, en fyysisesti, mutta oon kuitenkin."
Tämä oli sellainen hetki,
kuulostaa ehkä typerältä,
mutta tämä todisti sen, mitä olet sanonut.

Rakastan sinua.

Mä olen tässä

Kaikki muistuttaa susta,
ja mua hymyilyttää ihan kauheasti,
4 päivää ja mä oon sun sylissä.
En mä tälläkään kertaa pysty täysin
uskomaan, että oikeasti kohta on lähtö.
(Ehkä siinä syy sille, etten ole pakannut..)
Eniten mä odotan sitä hetkeä,
kun kentällä näen sut.
Tiedän jo valmiiksi, että mun sydän jättää
lyönnin välistä, jalat meinaa pettää alta,
ehkä vähän alkaa itkettämään.
Sinä hetkenä muistan ne miljoona
syytä, miksi sua niin rakastankaan.

Jotenkin tuntuu uskomattomalta,
että ollaan muka oltu niin lyhyt aika
yhdessä, koska no, tuntuu ikuisuudelta.
Hyvällä tavalla, sillä tavalla, että kuin
oisin sut aina tuntenut.
Sä olet antanut mulle niin monta syytä,
syytä kuntoutua, rakastaa, hymyillä.
Ja opettanut siinä samalla,
opettanut rakastamaan, hyväksymään.

Aika, kulu! Hiton nopeasti kiitos,
mä haluan jo päästä halaamaan.

HPPH

Mä oon aivan saatanan raivoissani,
mä en voi jumalauta käsittää.
Miksi se olen minä,
joka poistuu, ennen ku edes
vuosi kerkee vaihtua?
Sä saatanan lehmä tuijottelet
yhä edelleen sitä nenänvarttas pitkin,
ihan ku mä oisin pilannu sun elämän.
Joten niinpä mä vietin tän vuoden
viimeset tunnit itkien ja miettien,
että monta pilleriä mun pitäisi ottaa.
Ja tälläisiä mä oon miettinyt koko vuoden
aikana ehkä sellaset kolme kertaa.
Luojan kiitos, että oon päässyt näin
paljon eteenpäin ja tiedän,
ettei mun sunlaisen ihmispaskan takia
tarvitse rankaista itteäni.

Mut anyway,
haista paska painu helvettiin.
Ok?

Hubbabubba

Mä oon aika hiton onnellinen,
elän sellaista vaaleanpunaista unelmaa.
Kuuntelen repeatilla rakkauslauluja,
laulan mukana ku mikäkin hölmö.
Hymyilen, hihittelen, ehkä mahdollisesti
saatan välillä pusertaa kyyneleitä.
Välillä naurattaa oma käytös,
kunnes alkaa soimaan meidän biisi
ja mä taannun takasin kuplaani.

En ikinä, ikinä, uskonut, että rakkaus
voisi oikeasti olla tälläistä,
tälläistä, mitä näkee "vain" elokuvissa.
Siis sellaista, kun tuntuu, että jalat
pettävät alta, toisen tuijottelua ei vaan
voi lopettaa, eikä voi olla hymyilettä.
Vaikka tuijotan sun kuvaa ruudussa,
silti mä menen sekaisin,
puhe menee solmuun, punastelen.
En muista mitään mennyttä,
en tunne, että oisin koskaan rikki ollutkaan.

En mä ehkä tiedä paljoa,
enkä aina oo terävimmilläni,
mutta sen mä tiedän, että tää,
tää on jotain todellista,
tää on se the Rakkaus.
Ja jos mä joskus joudun luopumaan tästä,
oon joka tapauksessa kiitollisin
ihminen maan päällä,
että oon saanut mahdollisuuden tähän.

Ja ajatelkaa, tää on todellisuus,
tää on todellisinta totta,
ei mitään satumaista unta.
Satumaista kyllä, unta ei.

Rakastan.