Raivo

En tajua, päivä on sujunut ihan kivasti,
jostain syystä kuitenkin kaikki ärsyttää.
Ja kun kaikki ärsyttää,
alkaa ahdistaa, ja kun alkaa ahdistaa,
haluaisi vain päästä eroon tästä.
Mistä, kaikesta vai vaan olosta?
Pilkon kasviksia ja mietin ihan vahingossa,
miltä terä tuntuisi iholla,
miltä se tuntuisi näin pitkän ajan jälkeen.

Aikoja sitten mulla oli suojakeino,
välttelin pilkkomista.
Sitä ei ole enää pitkiin aikoihin tarvinnut,
enkä ole mitään tyhmää tehnytkään.
Se on aikalailla pelottavaa,
kun yhtäkkiä tekee mieli satuttaa.
Sitä ei saa pois mielestä ja se alkaa
ahdistaa entistä enemmän.
Ja sitten tekee entistä enemmän
mieli satuttaa. Vähän vain.

Itkettää saatanasti,
mutta kyyneleet ei tuu.
Pala kurkussa ja rintaa painaa,
tulisi nyt sitten edes paniikkikohtaus,
aivan sama, viekää tämä olo pois.
Ja kun syy on tuntematon,
mitä helvettiä asialle voisi tehdä?

Piipität ku rotta

Välillä liiallinen ajattelu tuottaa tuliosta,
joten ehkä se ei aina olekaan pahasta.
Nyt tiedän, tai ainakin luulen tietäväni,
että mistä tämä pelko kumpuaa.

Sun kanssas kaikki oli väärin. Sanoin mä mitä tahansa, käänsit sen mua vastaan jollain ihmeellisellä tavalla. Mä olin täysin sun pikkurillin ympärillä, jos oisit käskenyt mun hyppäämään kaivoon, oisin luultavasti tehnyt niin. Silloin en osannut määritellä rajoja, olin hukassa, en osannut määritellä itseäni. Enkä mä halunnut kertoa, kuinka paskasti mua kohtelit. Keksin, että sulla täytyy olla jokin huonosti. Selitin sillä kaiken.
Kun mä kirjoitin sulle jotakin, mä pyyhin sen sata kertaa, koska en tiennyt mitä uskaltaisin sanoa. Ja sitten mä olin paska, kun mulla kesti niin kauan vastata. Et sä koskaan mua haukkunut. Mutta mä tiesin, että sä pidit itseäsi jalustalla ja mua ala-arvoisena.
Kerran sä sanoit mulle, että toivottavasti en rakastu sinuun. Pidin sitä outona, mutta ehkä sä itsekin tiedät, millainen ihminen olet. Ehkä se oli joku vinkki, että lähe nyt vittu menemään. Mutta en mä mennyt. Ensin mä olin varma, että saan sut muutettua. Sitten olinkin varma, että se olin minä, kenen piti muuttua. Koska teinhän aina kaiken väärin.
Pelkäsin sua. Pelkäsin itseäni. Pelkäsin sitä, miten hauras musta tuli. Kaikki oli tehtävä sun ehdoilla. Enhän mä uskaltanut edes hengittää, etten vain tehnyt sitäkin väärin. Silloin mä luulin, että olit täydellinen. Koska kaikki vika oli minussa. Miten joku ihminen voi olla niin vaikutusvaltainen?
En edes jaksa muistaa kaikkea siltä ajalta. Kai muisti yrittää suojella jollain tapaa.

Että niin.
Ehkä en ole tähänkään päivään mennessä
uskaltanut hengittää,
sillä nyt tuntuu, että se on helpompaa.
Nyt, kun sain myönnettyä tämän,
itselleni lähinnä.
En kuitenkaan syytä itseäni tyhmyydestäni,
sillä tiedän, että tuollaiset ihmiset -
ne on hiton taitavia.
Ne saa vahvempiakin pikkurilliensä ympärille,
ja itse olin tuolloin kovin haavoittuvainen.

Ei yksinäinen unta saa

Mitä jos tää onkin kauhea virhe,
mitä jos kaikki hajoaakin sirpaleiksi.

Toisaalta,
mitä mä tästä jossittelusta hyödyn.
Miten se hetkessä eläminen,
se taito katoaa aina välillä.
Onneksi se palaa yleensä aika nopeasti,
mutta nämä vain ovat inhottavia hetkiä.

Ja miksi nämä iskee aina yön
pimeinä, yksinäisinä tunteina?
Silloin, kun toinen ei ole tavoitettavissa.
Niin, no, totta kai,
milloinkas muulloinkaan?

What now

Haluaisin kirjoittaa,
hehkuttaa, kertoa mun onnesta.
Joku mua kuitenkin estää,
enkä todellakaan osaa sanoa, että mikä.
Luonnoksissa on miljoona alkua,
mutta jossain vaiheessa iskee stoppi.
Sitten se jää roikkumaan.

Puolin ja toisin on ollut esittelyä,
enkä oikeasti voisi onnellisempi olla.
Välillä saan teinikohtauksia, sellaisia,
että tekee vain mieli hihitellä.
Lasken päiviä,
ne ovat suhteellisen vähissä jo.

Mutta mistä tämä epävarmuus tulee?
Ja miksi ihmeessä,
kun kaikki on kuitenkin hyvin.

En ymmärrä.
Auttakaa.

Not easy

On kamalan avuton olo,
haluaisin niin hirveästi saada toisen
hymyilemään, nauramaan.
Mutta kun en osaa, tai osaan, tiedän
tasan tarkkaan kuinka sen saa
hyvälle tuulelle, mutta kun. Ei tepsi.
Sydän särkyy pieniksi palasiksi,
kun toinen kiukuttelee, enkä yhtäkkiä
enää tiedä, että mitä tehdä.
Yritän vakuutella, että olen tässä,
enkä ole menossa minnekään,
mutta alkaa pian hiipua usko.
Ehkä en pystykään pitämään lupauksiani,
ehkä se ajaa minut käytöksellään pois.

Se sanoo ettei se ole oma itsensä,
että sillä on paha olla.
Ymmärrän, tottakai ymmärrän.
Mutta eihän mun tarvitse kaikkea kestää,
eihän?
Se, että se on ilkeä,
vittumainen,
se ei ole oikein,
eihän?

Ristiriitaista

Jos ikinä on mahdollisuus valita,
että ryhtyykö kaukosuhteeseen,
niin älkää. Älkää ryhtykö.
Hiton hankalaa.
Löydä aika joka sopii molemmille.
Toinen pahalla päällä.
Yritä auttaa, huomaa kielimuuri.
Yritä olla hermostumatta, kun toinen
kiukuttelee eikä ymmärrä mitä tarkoitat.
Huomaa että aika loppuu/toinen menee nukkumaan/töihin/tms.
Siinä sitten tönötät tyhmänä,
etkä voi tehdä mitään.
Paitsi odottaa seuraavaa aikaa.

Niin, älkää ryhtykö, perkele.
Nimimerkillä mitenniin katkera

No hei, on tässä (kai) hyviäkin puolia.
Ei kai tätä muuten jaksaisi.
Esim. puhelimelle hymyily on arkipäivää,
ja se tunne, kun saa sen ihanan viestin.
Musiikille on löytynyt uusia merkityksiä,
kuvia tulee otettua, että voi jakaa arkea.
Kielipää kehittyy jatkuvasti ja ehkä, ehkä
sitä jaksaa paremmin kun on jotain mitä odottaa.
Huoh, täällä mä nyt hymyilen yksinäni,
vaikka vielä aloittaessa raivostutti.

Huvia huoletonta

Onnen varjopuolet kai kolkuttelee,
tai ovat kolkutteleet jo jonkin aikaa.
Mulla ei ole minkäänlaista ruokahalua.
Ajatuskin syömisestä oksettaa.
Toki saan pakotettua itseni joskus,
yksin ollessa vain on niin helppo olla syömättä.
Ja mitä uneen tulee..
Ei niin ei.
Tai vaihtoehtoisesti liika on liikaa.
Kultainen keskitie kadoksissa sen suhteen.

Mieliala kuitenkin ollut tasainen,
ei ahdista eikä masenna.
Lukuunottamatta tätä hetkeä,
on kummallinen olo.
Sellainen, mitä ei osaa selittää.
Ihan kuin olisi hukkumassa.
Sumuista.
Halu viiltelyyn (mitä en ole piiitkään aikaan edes harrastanut) - tosin, tämä on erilainen.
Ennen se on ollut keino ahdistukseen,
mutta kun. Ei ahdista.

Tyhjä olo. Ei oikein tunnu miltään.
Kai haluaisin tuntea jotain,
vaikka sitten kipua.

Tää on ihan kamalaa,
oon neuvoton, ei ennen ole tälläistä ollut.