Mitä jos tää onkin kauhea virhe,
mitä jos kaikki hajoaakin sirpaleiksi.
Toisaalta,
mitä mä tästä jossittelusta hyödyn.
Miten se hetkessä eläminen,
se taito katoaa aina välillä.
Onneksi se palaa yleensä aika nopeasti,
mutta nämä vain ovat inhottavia hetkiä.
Ja miksi nämä iskee aina yön
pimeinä, yksinäisinä tunteina?
Silloin, kun toinen ei ole tavoitettavissa.
Niin, no, totta kai,
milloinkas muulloinkaan?
Haluaisin kirjoittaa,
hehkuttaa, kertoa mun onnesta.
Joku mua kuitenkin estää,
enkä todellakaan osaa sanoa, että mikä.
Luonnoksissa on miljoona alkua,
mutta jossain vaiheessa iskee stoppi.
Sitten se jää roikkumaan.
Puolin ja toisin on ollut esittelyä,
enkä oikeasti voisi onnellisempi olla.
Välillä saan teinikohtauksia, sellaisia,
että tekee vain mieli hihitellä.
Lasken päiviä,
ne ovat suhteellisen vähissä jo.
Mutta mistä tämä epävarmuus tulee?
Ja miksi ihmeessä,
kun kaikki on kuitenkin hyvin.
En ymmärrä.
Auttakaa.
On kamalan avuton olo,
haluaisin niin hirveästi saada toisen
hymyilemään, nauramaan.
Mutta kun en osaa, tai osaan, tiedän
tasan tarkkaan kuinka sen saa
hyvälle tuulelle, mutta kun. Ei tepsi.
Sydän särkyy pieniksi palasiksi,
kun toinen kiukuttelee, enkä yhtäkkiä
enää tiedä, että mitä tehdä.
Yritän vakuutella, että olen tässä,
enkä ole menossa minnekään,
mutta alkaa pian hiipua usko.
Ehkä en pystykään pitämään lupauksiani,
ehkä se ajaa minut käytöksellään pois.
Se sanoo ettei se ole oma itsensä,
että sillä on paha olla.
Ymmärrän, tottakai ymmärrän.
Mutta eihän mun tarvitse kaikkea kestää,
eihän?
Se, että se on ilkeä,
vittumainen,
se ei ole oikein,
eihän?
Jos ikinä on mahdollisuus valita,
että ryhtyykö kaukosuhteeseen,
niin älkää. Älkää ryhtykö.
Hiton hankalaa.
Löydä aika joka sopii molemmille.
Toinen pahalla päällä.
Yritä auttaa, huomaa kielimuuri.
Yritä olla hermostumatta, kun toinen
kiukuttelee eikä ymmärrä mitä tarkoitat.
Huomaa että aika loppuu/toinen menee nukkumaan/töihin/tms.
Siinä sitten tönötät tyhmänä,
etkä voi tehdä mitään.
Paitsi odottaa seuraavaa aikaa.
Niin, älkää ryhtykö, perkele.
Nimimerkillä mitenniin katkera
No hei, on tässä (kai) hyviäkin puolia.
Ei kai tätä muuten jaksaisi.
Esim. puhelimelle hymyily on arkipäivää,
ja se tunne, kun saa sen ihanan viestin.
Musiikille on löytynyt uusia merkityksiä,
kuvia tulee otettua, että voi jakaa arkea.
Kielipää kehittyy jatkuvasti ja ehkä, ehkä
sitä jaksaa paremmin kun on jotain mitä odottaa.
Huoh, täällä mä nyt hymyilen yksinäni,
vaikka vielä aloittaessa raivostutti.
Onnen varjopuolet kai kolkuttelee,
tai ovat kolkutteleet jo jonkin aikaa.
Mulla ei ole minkäänlaista ruokahalua.
Ajatuskin syömisestä oksettaa.
Toki saan pakotettua itseni joskus,
yksin ollessa vain on niin helppo olla syömättä.
Ja mitä uneen tulee..
Ei niin ei.
Tai vaihtoehtoisesti liika on liikaa.
Kultainen keskitie kadoksissa sen suhteen.
Mieliala kuitenkin ollut tasainen,
ei ahdista eikä masenna.
Lukuunottamatta tätä hetkeä,
on kummallinen olo.
Sellainen, mitä ei osaa selittää.
Ihan kuin olisi hukkumassa.
Sumuista.
Halu viiltelyyn (mitä en ole piiitkään aikaan edes harrastanut) - tosin, tämä on erilainen.
Ennen se on ollut keino ahdistukseen,
mutta kun. Ei ahdista.
Tyhjä olo. Ei oikein tunnu miltään.
Kai haluaisin tuntea jotain,
vaikka sitten kipua.
Tää on ihan kamalaa,
oon neuvoton, ei ennen ole tälläistä ollut.
Välillä haluaisin vain huutaa
koko maailmalle,
kuinka onnellinen mä olen.
Just nyt,
kaikki on niin hiton ihanaa,
vaikka ehkä mulla on ne kuuluisat
vaaleanpunaiset linssit.
Ja vähän mä uskallan toivoa,
että joku päivä mä voin sanoa
ne kolme pientä sanaa,
että joku päivä ennen kaikkea
voin tuntea tuntevani niin.
Olit se sitten sinä tai joku muu.
Ehkä tämä on hölmöä,
ehkä mä olen hölmö,
ehkä kaikki on hölmöä.
Sinä. Hän. Se.
Saa mut tuntemaan,
tuntemaan itseni paremmaksi.
Opetat mulle joka päivä vähän lisää,
vähän lisää jotain uutta tai vanhaa.
Mikä on ihanempaa, kuin se,
kun joku sanoo viimeiset sanat illalla
ja ensimmäiset heti aamulla?
Tää on niin erilainen,
ehkä mä olen sinisilmäinen hölmö,
kun uskon siihen mitä se sanoo.
Kun se laittaa viestiä,
en voi olla hymyilemättä.
Voisin kuunnella sen ääntä
ikuisuuden ja vielä toisenkin.
Silloin kun en voi sitä kuulla,
luultavasti kuuntelen James Arthuria,
koska se kuulostaa yllättävän
paljon samalta.
Ehkä mä rakennan pilvilinnoja,
ehkä ne vielä romahtaa.
Mutta mistä sitä tietää?
Pitääkö sitä edes tietää?
Miksei vaan voi olla ja elää -
kerrankin.
Mua hihityttää kuin mitäkin teiniä,
kun se laulaa mulle,
kun se kertoo haaveistaan,
kun se vain pysähtyy hymyilemään.
(Luojan kiitos nykyajan tekniikalle.)
Taantuminen teinin tasolle on
yllättävän helppoa tässäkin iässä.
