Koska on yö ja on humala,
tekee kauheasti mieli kirjoittaa.
En tiedä mistä tai miten
vaikka todellisuudessa tiedän tasan tarkkaan että mistä ja miten.
Koska on pelko ja on lisää pelkoa,
se kai estää kirjoittamasta.
Mähän tiedän jo valmiiksi,
mutta silti mä en voi tunteitani valita.
En nyt enkä koskaan ikinä tulevaisuudessa.
Ehkä voisin yrittää niitä hillitä,
mutta mitä se auttaa, kun joku
jotenkin salakavalasti
tulee mieleen k o k o ajan.
Asioiden käsittely helpottaa, eikö?
Entä jos on sellainen asia,
sellainen, josta ei oikein tiedä,
että kenelle siitä voisi puhua.
Koska pelkää tuomitsemista,
pelkää reaktioita ylipäätään.
Ja kun oikeastaan tasan tarkkaan
tietää, että minkälaisen vastaanoton
asiaan tulisi, eikä se ole mieluinen.
Haluaisi vain, että olisi joku,
joku joka iloitsisi,
antaisi mun olla vähän hölmö.
Elää päivä kerrallaan, niinhän.
Sitähän olen opetellut ja oppinutkin
niin pirun hyvin,
etten tahtoisi sen muuttuvan.
Mutta niin, enpä tiedä.
Jotenkin on tyyni olo,
sellainen rauhallinen.
Mikään ei pelota, ei huoleta.
Ei ahdista ei masenna.
En tajua miten olen tässä onnistunut,
tässä että elän hetkessä,
en murehdi tulevaa tai mennyttä.
On jotenkin niin letkeää.
On kesä ja on ystäviä,
on musiikki ja on perhe.
Hirveän ihanaa.
Oikeasti.
En kaipaa elämää, että jatkuvasti
on onnensa kukkuloilla, ei sitä
osaisi pitkään arvostaa.
Tämä on hyvä.
Tämä kelpaa oikein hyvin.
Yhtäkkiä kuulen tutut soinnut,
joku alkaa laulamaan niitä sanoja.
Sydän jättää varmasti lyöntejä välistä ja yhtäkkiä on muka kamalan vaikea edes hengittää.
Enpä tiedä.
Istun siinä niin hiton jäätyneenä,
mielessä välähtelee yhteisiä hetkiä.
Mutta ei se ollut todellista,
ei aitoa, ei mitään, mutta silti -
Silti niin hitosti.
Onko se käsittelemättä,
onko siinä mitään käsiteltävää.
Nyt vihaan elämää,
vihaan kaikkea.
Mun päässä pyöri tuhat asiaa,
tosaalta taas ei yhen yhtäkään ajatusta.
En enää muistanut miten saa kropan
liikkumaan tai ääntä kuuluviin.
Muistan sen karhean tukan,
sen kivun rinnalla.
Yhtäkkiä kaikki muistuikin mieleen ja
jostain sain voimaa.
Kaikki on sen jälkeen ollut enemmän
tai vähemmän sekaisin,
en tiedä miten saisin palaset kohdalleen.
Tai, että onko kaikki palaset edes tallessa.
Kaikki tuntuu kovin vaikealta,
välillä liiankin helpolta,
enkä löydä sitä kuuluisaa kultaista keskitietä.
Joskus haluaisin vain kadota, en varsinaisesti, mutta kuitenkin.
Pitkään oli päiviä, kun hereillä ollut tunnit
saattoi olla yhden käden sormin laskettavissa,
nyt kahden vuorokauden nukutut tunnit
voi laskea samoin.
Kun mieli jaksaa, kroppa ei,
ja kun mieli ei jaksaisi, kroppa kyllä jaksaa.
Ja kun aikaa kuluu kaksi tuntia,
olen sataprosenttisen varma,
ettei ole kulunut kuin korkeintaan puoli tuntia.
Mitä mulle tapahtuu tai on tapahtumassa?
Pelottaa,
onko nää jotain varotusmerkkejä?
