Näin sen itkeneen

Kurjaa nähdä ihminen, kuka ei koskaan itke, itkemässä.

Kurjaa kuinka avuton olo on, toinen on samassa kunnossa, mitä minäkin olen joskus ollut, enkä silti oikein osaa sanoa oikeita sanoja, lohduttaa tai mitään muutakaan.

Tiedän ja yritän, älä jää yksin kotiin, tule meidän kanssa, nää kavereita, kannustan harrastamaan.

Olen ja kuuntelen, teen niin kuin olisin halunnu minulle tehtävän silloin kun olin samassa jamassa.

Kuuntelen sitä kappaletta, jota se silloin kuunteli,

nyt vain on osat vaihtuneet.

Samaisella terassilla se aikoinaan itki, pelkäsi, oli huolissaan,

nyt mä olen samassa paikassa, mutta mä yritän pysyä vahvana,

en saa näyttää, että sen paha olo vaikuttaa näin vahvasti muhun.

Mua suututtaa niin saatanan kovaa ja korkealta,

lauotaan itsestäänselvyyksiä,

vihjataan ettei pidetty huolta,

eikä se saanut tarpeeksi liikuntaakaan.

Pöydälle kaatuu ja kaikkialle kaatuu,

mutta kukaan ei viitsi saatana korjata jälkiään.

Välillä mä niiiin vihaan mun ystäviä.

Vai "ystäviä"?

I don't wanna be a stupid girl

Me vietettiin porukalla iltaa meillä,

Holvin tyttöystävä oli mukana.

Jossain vaiheessa oltiin tupakalla kolmistaan tyttöystävän ja Tytön kanssa,

tuli puheeksi Holvi ja mä taisin kertoa jotain pahaa.

Nyt mut on estetty.

Olisi pitänyt pitää suu kiinni,

nyt en voi muuta kuin kirota tyhmyyttäni.

Toisaalta ei me olla Holvin kanssa aikoihin oltu juurikaan tekemisissä,

mutta ottaa päähän silti.

Meidän naapurissa asuu hullu nainen.

Toteais vaan kylmästi, ei tästä mitään tuu

Mä ahdistun jostain mitättömästä,

hetken päästä huomaan, että se on kasvanut niin suureksi,

että seison parvekkeen reunalla ja mietin kuolemaa.

Jos mä nyt vain menisin.

Mutta oon niin saatanan nössö,

etten mä mihinkään.

Korkeintaan takaisin sisälle sohvannurkkaan itkemään.

Jos elämä ois helppoo, sä olisit paha ihminen

Mä käyn vähän väliä Saatanan profiilissa,

seuraan ruudun takaa kuinka se elää ihan normaalia elämää.

En tiedä miksi, mutta mulla on sellanen mielikuva pinttynyt päähän,

ettei se saisi, enhän minäkään saa - tai ainakaan saanut.

Miten se voi elää itsensä kanssa,

sen jälkeen, mitä se mulle ja niille muille teki?

Mä muistan kun äiti soitti, käski istua.

"Sä oot voittaja" se sai sen itkun keskeltä sanottua.

Mä muistan kuinka mä astuin oikeussalista ulos.

Kuinka mua vastassa olevat ihmiset juoksi halaamaan mua.

"Mä olin ihan varma että sä tarviit tauon"

en tarvinnut.

Mutta mä myös muistan Saatanan hajun,

sen pelon, kivun, häpeän.

Full of broken thoughts

Mua satutetaan, kerta toisensa jälkeen,

uudestaan ja uudestaan, tavalla tai toisella.

Mut on opetettu siihen, että sattuu,

onko se sitten niin saatanan kummallinen juttu, että tahdon itsekin satuttaa itseäni?

Kyllästyttää aina hävitä viinalle,

se tulee ennen mua, joka tilanteessa.

Iskä on tehnyt sitä koko elämänsä,

siihen mä oon tottunut,

mutta että Rakas tekee,

uudestaan ja uudestaan,

siihen en.

Pitäisikö mun tottua,

vai päästää irti?

I don't wanna live like this today

On ongelmia suhteessa,

jotenkin ne kuitenkin selvitetään,

tää on kestänyt niin paljon, että se kestää mitä vaan.

Oli armeija, oli tavallaan toinen, oli syömisvammailu, on masennus,

oli uudestaan tavallaan toinen, oli ero.

Tuntuu että joku voima meitä vetää erilleen, mutta me taistellaan vastaan.

Ei mulla täysin huonosti mene muttei hyvinkään.
Ahdistusta on, itsetuhoisia ajatuksia on, masennusta on.
Mutta kyllä mä selviän, niin kuin aina,
eihän mulla ole muutakaan vaihtoehtoa.

Syksyllä aloitan luultavasti traumaterapian,
laitoin taannoin myös hakemuksen jonnekin,
ehkä elämällä on vielä annettavaa,
vaikkei olisikaan, pitäähän se selvittää.